Arki

Kun jäin vuodenvaihteessa työttömäksi ja kotiin ajattelin, että jossain vaiheessa seinät kaatuu päälle. Olen ollut joskus samassa tilanteessa ja ilmeisesti ollut vain laiska ja mitään saamaton, kun tuntui että tekemistä ei ole ja se mitä oli ei napannut, nimittäin kotityöt. En koskaan ole ollut mikään kodinhengetär ja kaikki ystävät ja sukulaiset jotka ovat meille tulleet ovat olleet tietoisia siitä. Viimeistään siinä vaiheessa kun kaaos iskee päin näköä jo ovella. Edellisissä raskauksissa näin on ollut. Nyt olo oli suorastaan helpottunut, kun sai jäädä aiemmin kotiin ilman sairasloman hakemista ja muuta säätöä. Olen pistänyt kotia järjestykseen pikkuhiljaa nurkka nurkalta ja saanut perusasiat kuten pyykinpesun ja tiskit aisoihin. Olen luonut oman päivärytmin, jossa työskentelen kotihommat ensin ja muut sen jälkeen. Pääsääntöisesti siis kun muu perhe on poissa hoidan kodinaskareita eli ns omia töitä. Loppupäivä jääkin sitten kaikelle kivalle.

Havahduin miettimään ns edellistä elämää, kun ystäväni tokaisi, että minusta on tullut oikea kodinhengetär ja nykyään meillä on niin siistiä aina. Entinen elämäni piti sisällään alati työskentelevän miehen, joka ei kotona viihtynyt. Tai jos viihtyi niin olutpullo kourassa. Paljon riitelyä, väsymystä ja alkoholia nauttiva pettävä mies. Lyhyesti sanottuna. Tulin tulokseen, että saamattomuuteni saattoi johtua jonkin asteisesta masennuksesta. Totta puhuen en edes muista mitä olen päivät touhunnut silloin. Samoin en muista toisen lapseni vauva-ajasta juuri mitään. Muistan sen pelon, jota tunsin kun mietin siitä liitosta lähtemistä. Miten pärjään? Se sai minut jäämään. En tuntenut jaksavani kaikkea siitä aiheutuvaa hullun myllyä. Olin loukussa. Kunnes yksi kaunis päivä se mies pakkasi itse tavaransa ja lähti toisen naisen matkaan. Alkujärkytyksestä selvittyäni tajusin, että tätähän MINÄ olen halunnut jo pitkään. Se oli käännekohta suremisessa ja paniikissa. Tajusin, että selviän! Vihdoinkin sain päättää mihin rahani menevät, mitä teemme lasten kanssa ja milloin. Ei tarvinnut odottaa ja kysellä. Se oli voimaannuttava kokemus tajuta, että on oman elämänsä herra. Olinhan tehnyt n surutyötä erosta jo pitkän aikaa mielessäni odottaen sitä päivää jona sen uskaltaisin tehdä.

Sen jälkeen onkin tapahtunut paljon. Todella paljon. Erosta ei ollut kulunut kovinkaan kauaa, kun tapasin nykyisen mieheni. Tinderissä. Facepalm. 😀 Hänessä oli kaikki se, josta olin unelmoinut koko sen kahdeksan vuotta entisessä elämässäni. Annoin siis mennä, täysillä. Viime kesänä menimme naimisiin ja aloin heti odottamaan meille yhteistä lasta. Odotushan on jo loppusuoralla ja huhtikuun alussa on laskettu aika. Tämä mies kuunteli ja ymmärsi. Tuki ja auttoi. Otti minut ja lapset, koko pakkauksen omakseen. Ja nyt olemme perhe. Oikea perhe. Vaikka meillä ei vielä kovin montaa vuotta takana ole, tunnen silti että olisin tuntenut hänet aina. Se sama fiilis on ollut ihan alusta asti. Kaikki on ollut niin helppoa ja vaivatonta. En voisi kuvitellakaan elämääni enää ilman häntä. It’s a Match!