Suomalaisessa yhteiskunnassa pärjääjien kulttuuri on vahva. Toki täällä on mahdollisuuksia turvaan, vaikka ei onnistuisi ja pärjäisi, olipa sitten kysymyksessä työ, ihmissuhteet tai opinnot. Elämässä epäonnistumisiin liittyy usein tietty setti tunteita epäonnistumisen tunteen lisäksi. Saatetaan kokea pelkoa, syyllisyyttä, häpeää, pettymystä tai vihaa. Nämä taas voivat johtaa entisestään eristäytymään ja siirtymään syrjään varsinkin, jos omissa piireissä on paljon onnistujia, joihin saattaa itseä joskus tahtomattaankin verrata.

Epäonnistumisia saatetaan peitellä, vaikka tälle ei olisi välttämättä hyvää syytä. Nettiin tahdotaan postailla ja tuttaville jutella onnistumisista ja siitä, minkälaisissa asioissa elämässä menee hyvin. Tämä on tietyllä tavalla pintaliitoa, joka ei anna mahdollisuuksia syvällisemmille yhteyksille ja keskusteluille. Usein ihmisistä havaitsee, ovatko he valmiita syvällisempään yhteyteen. Itsetutkiskelu ja syvällisempi omien tunteiden ja kokemusten ymmärtäminen on usein hyödyllistä, arvokasta ja merkityksellistä.

Olisi hienoa, että yhteiskunnassa olisi vallalla normi, että on aivan yhtä hyväksyttyä puhua usein kielteiseksi tai stigmatioiduiksi koetuista tunteista, kokemuksista ja ajatuksista. Tämä voi olla yhteiskunnan, sosiaalisten ympäristöjen, läheisten tai itsen aiheuttamaa. Joskus muutos voi olla helppo; sen kuin alkaa puhumaan aiheista, jotka ovat olleet vaikeita tai syystä taitoisesta torjutuksi tai kielletyksi koettuja. Joskus tämä voi olla hyvin palkitsevaa. Toisinaan pintaan saattaa nousta vaikeita tunteita, joiden käsittely on hyvinkin hyödyllistä. Avautuminen, puhuminen ja stigman voittaminen voi vaatia paljon työtä, toistoja ja aikaa.

Henkilökohtaisesti, omassa elämässä olen kokenut monia suuria epäonnistumisia ja menetyksiä. Omien mielenterveyden haasteiden vuoksi näistä selviämisessä on saattanut kulua paljonkin. Mieleen on iskostunut hyvin vahvasti se, että pitää pärjätä yksin, vaikka apua olisikin tarjolla. Välillä apu ja tuki voisi olla vain suun avaamisen ja yhden lauseen päässä, jos vain kuulija on valmis sisäistämään ja ymmärtämään, mitä ihminen tahtoo sanoa.

Jostakin syystä on myös niin, että ikävät asiat kasaantuvat tietyille ihmisille, jotka ovat jo joutuneet kärsimään paljon. Olisi tärkeää, että apua olisi tuolloin tarjolla. Ikävä kyllä yhteiskunta on kaukana ideaalista. Vaikeissa tilanteissa olevat ihmiset jäävät entisestään syrjään. Omien mielen muurien tai sosiaalisen ympäristön rajoitteiden voittaminen voi olla hyvin työlästä ja usein tähän ei ole paljon voimavaroja.

Ihmisyyden keskeinen paradoksi ratkaistavaksi on se, miten avun tarpeessa ja eristäytyneeksi joutuneet ihmiset saadaan takaisin mukaan osaksi niitä ihmisyhteisöjä, joihin he tahtoisivat kuulua. Muutoksessa vaikeaa ja pelkoa herättävää on usein se,että mieleen voi nousta helpotuksen ja miellyttävien tunteiden lisäksi vaikealta tuntuvia tunteita, kuten surua siitä, mitä on menetetty.

Koskaan ei ole kuitenkaan liian myöhäistä. Aina on mahdollista pienissä tai suurissa erissä päästää irti menneisyyden taakoista ja jatkaa kohti omien arvojen mukaista elämää. Ehkä tärkein tehtävä oman elämän merkityksen löytämisessä on tunnistaa omat arvot. Tämä auttaa tiedostamaan ja tunnistamaan elämäntavat ja ympäristöt, joissa omien arvojen mukainen elämä on mahdollista.

Mielenterveys tai on usein asia, josta ei puhuta. Siitä puhumista syystä tai toisesta hävetään ja asiaan liittyy myös sosiaalisesti jaettua ja yhteiskunnallista stigmaa. On henkilökohtaisia ja sosiaalisia rajoitteita sille, minkälaisista aiheista on suotavaa kirjoittaa tai puhua erilaisissa ympäristöissä. Blogia aloittaessa tämä on myös erittäin olennainen kysymys: millä tavalla ja minkälaisista asioista tahdon kirjoittaa tällä tavalla julkisesti?

Mielenterveydestä olen jo puhunut ja kirjoittanut aiemmin sosiaalisessa mediassani. Tarinani on sellainen, että siirryin ainakin väliaikaisesti, ellei pysyvästi lyhyeltä yliopistouraltani kouluttautumaan kokemusasiantuntijaksi. Ehkä jopa täysipäiväisesti, kun oma mielenterveys tähän antaa myöden. Mielenterveyden haasteisiin liittyy usein pelkoa, ahdistusta ja huolta tulevasta. Uskon kuitenkin voivani alalle jopa työllistyä.

Näistä asioista tahdon keskustella, nostaakseni mielenterveyskysymyksiä julkiseen keskusteluun. Tapani kirjoittaa muistuttaa paljon sitä, miten kokemusasiantuntijana kertoisin omasta elämänpolustani ja kokemuksistani. Toivottavasti tämä tapa voisi jollakin tavalla ruokkia lukijoita ja auttaa suuntaan, jossa elämästä on mahdollista nauttia ja onnellisuudesta voisi tulla pysyvämpi teema.

Olen kärsinyt mielenterveyden haasteista tavalla tai toisella aivan lapsesta lähtien. Pakko-oireista, traumaperäistä ja tourette-tyyppistä oireilua sekä oheistuotteina ahdistusta ja masennusta on ollut pitkään. Tahdon näistä asioista kirjoittaa murtaakseni omaa häpeän ja pelon kulttuuria. 90-luvulla eläneenä ja kasvaneena poikana kasvatus on ollut sellaista, ettei tälläistä asioista puhumista minulta ole odotettu.

Olin hyvin paljon hukassa oman itseni kanssa lapsuudessa ja nuoruudessa. Kaikkia kokemuksia en tahdo tässä seikkaperäisesti jakaa. Kasvuolosuhteni olivat heikot. Kuitenkin tavalla tai toisella pärjäsin ja pääsin eteenpäin. Koulunkäynti oli minulle aina tärkeää ja lahjakkuudella pystyinkin kompensoimaan tiettyjä heikkouksia ja haasteita. Kärsin lähes aina voimakkaista sosiaalisiin tilanteisiin liittyneistä peloista.

Olisi suotavaa, ettei kenenkään tarvitsisi kärsiä mielenterveyden haasteista kohtuuttomasti tai tarpeettoman pitkään. Ikävä kyllä itselläni hoitoon ja avun piiriin päästäkseni aikaa ehti kulumaan noin 15 vuotta , johon sisältyi vielä yksi merkittävä tragedia ja menetys, josta noin vuoden kuluttua sain viimein paljon tarvittua apua.

Yhtenä syynä tähän olivat lapsuuden traumat ja olosuhteet. Ei ollut turvallista jakaa omia kokemuksia tai puhua omista ajatuksista ja tunteista. Suomessa elää myös häpeän, hiljaisuuden ja puhumattomuuden kulttuuri. Omillaan pärjäämistä arvostetaan usein ja yksinäisyys on monilla perustila. Toki tämä ei koske kaikkia. Suurimman osan elämästäni olinkin tottunut elämään eristyksissäja hiljaisuudessa oman pääni sisässä. Blogilla, kirjoittamisella ja puhumisella tahdonkin murtaa tätä kroonistunutta ja juurtunutta olotilaa.

Pakko-oireinen häiriö, josta voisi puhua monen blogin verran herättää usein häpeää. Elämässäni on aina ollut moninkertainen stigma ja kokemus häpeästä. Monilla pakko-oireisilla voi kestää jopa vuosikymmenen ennen kuin tähän apua haetaan. Jo lapsuudessa alkanut traumaperäinen stressihäiriö on ollut myös taakka, joka on ollut lukuisia vuosia jakamattomana. Onneksi viimein vuoden 2008 lopussa 19-vuotiaana sain kerättyä rohkeuden hakeutua psykologin vastaanotolle. Tilanne oli päässyt eskaloitumaan vaikeaksi.

Tästä alkoikin lähes 14-vuotta kestänyt palvelupolkuni lukuisille vastaanotoille ja kahteen Kelan korvaamaan psykoterapiaan, joista viimeisin oli traumoihin orientoitunutta. Näistäkin voisi kirjoittaa pitkään lukuisia blogipostauksia. Se voisi auttaa alentamaan psykoterapiaa tarvitsevien ihmisten kynnystä hakeutua avun piiriin. Helppoa se ei välttämättä ole. Tähän tarvitaan etukäteen jokusen kuukauden kestänyt asiakkuus julkisten mielenterveyspalveluiden piirissä.

En olisi uskonut 19-vuotiaana, että vielä 14 vuoden jälkeen olemme julkisessa terveydenhuollossa keskustelleet jälleen Kelan korvaamaan psykoterapiaan hakeutumesta, kunhan viiden vuoden tauko ja karenssiaika terapioiden välillä on tullut täyteen. Oletin, että asiat hoituisivat kuntoon vuodessa. Objektiivisesti vuosikin on keskimäärin jo aika pitkä aika mielenterveysavun piirissä. Usein jutteluaikoja saattaa olla tarjolla muutamia kertoja, joka on normaalia ja yleistä. Kaikille apua tarvitseville apua ei ole saatavilla, joka on surullista.

Mielenterveyden kuntoon hoitaminen, erityisesti sellaisissa oireissa, joita minulla on ollut, on pitkä polku. Ei kuitenkaan millään tavalla toivoton. Traumat, pakko-oireet, ahdistus, masennut ja tunne-elämän epävakaisuus eivät ole välttämättä helpoimpia hoidettavia. Toki joillekin asiat voivat olla niin.

Aivan viime aikoina, kokemusasiantuntijaksi kouluttautuessani, elämäntarinaani läpikäydessä ja Husin tarjoamaan pakko-oireiden nettiterapiaan osallistuessani olen tehnyt aivan uusia oivalluksia itsestäni ja ”oireistani”. Oivalsin, että oirekuvaani liittyy mahdollisesti neuropsykiatrinen haaste, joka on yhdistelmä pakko-oireita ja touretten syndroomaa. Tourette on nykimishäiriö, josta voisi myös kirjoittaa pitkällisesti monta blogia.

Tuntui surulliselta ja suututtavalta, että tämänkaltainen, jo syntyessä saadun neuropsykiatrisen haasteen mahdollisuus tuli esille vasta 33-vuoden iässä ja 14-vuoden palveluiden käyttöpolun jälkeen. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan. Toinen tätä koskeva sanonta on myös kuvaava: koskaan ei ole liian myöhäistä.

Muuttuminen ja parantuminen voi olla parhaimillaan todella mukava, onnellinen ja palkitseva kokemus. Usein muutokseen voi kuitenkin liittyä kipeitä ja tuskallisia tunteita. Siksi on tärkeää pitää mielessä pidempi tähtäin. Muutos ja vaikeidenkin tunteiden kohtaaminen johtaa usein suuntaan, jossa on mahdollista kokea enemmän onnea ja elää täysipainoisempaa elämää, vaikka oman mielenterveyden eteen tehty työ tuntuisi ajoittain vaikealta ja tuskalliselta. Toivoa on aina.