Asenne ratkaisee!
”Eipä sitä vauvaa ala kuulumaan. Ompa tämä äitipuolen elämä vaikeaa. Mieskin voisi huomioida minua enemmän. Ei nämä työtkään maistu. Kukaan ei ymmärrä minua. Kaikilla muilla kaikki on paremmin kuin minulla. Minusta ei itseasiassa edes ole mihinkään!”
Tähän havahduin eilen. Tätähän se on ollut. Yhtä valitusta! Mikään ei ole hyvin. Tästä blogistakaan ei löydy kovinkaan montaa positiivista ajatusta. Alkoi ihan itseänikin ärsyttämään. On siis aika katsoa peiliin ja tarkastella omaa elämää positiivisemmasta näkökulmasta.
Minulla on ollut hyvä lapsuus, ei kaikista ihanteellisin, mutta paljon pahemminkin voisi olla. Minulla oli kuitenkin äiti ja isä, ja onneksi on edelleenkin. Minun ei tarvitse esittää heille mitään vaan voin olla aivan oma itseni. He ovat ylpeitä minusta. Olen pärjännyt koulussa ja työelämässä hyvin. Minulla on hyvä ja vakaa työ. Itseasiassa koulutukseeni nähden minulla on todella hyvä työ, jota en olisi saanut ellen olisi tehnyt jotain hyvin ja oikein. Voin siis olla myös itsestäni ylpeä.
Varma työpaikka turvaa minun elintason. Rahaa ei ole koskaan liikaa, mutta aina on tultu toimeen vaikeistakin ajoista huolimatta. Meillä on oma talo. Ja vaikka remontit ja rakennukset ovat edelleen kesken, paljon on saatu aikaiseksi. Koti tuntuu kodilta ja on meidän näköisemme. Metsään rajoittuva tontti mahdollistaa helposti koiran kanssa tehtävät metsälenkit. Ja todentotta, meillä on koira. Suloinen turnunaama. Ja vaikka se saakin sotkua aikaiseksi aina aika-ajoin, olemme onnekaita ettei meillä kenelläkään ole allergioita jotka estäisivät lemmikkien pidon. Sain myös kasvaa teini-iästä aikuisuuteen nyttemmin pilven reunalle siirtyneen rakkaan koirani kanssa. Voi kenelle olisin itkuni itkenyt ja nauruni nauranut ellen hänelle! Nyt minulla on ihanat muistot hänestä <3
Minulla on kroonisia sairauksia, jotka toisinaan haittaavat elämääni. Olen kuitenkin hengissä, enkä kuolemansairas. Terveys on tärkeä asia, jota pitää muistaa hoitaa ja vaalia. Sairastuessa tämänkin asian tärkeyden huomaa, kun taas terveenä sen turhan usein unohtaa. Tuleva leikkaukseni poistaa todennäköisesti joitain oireta, joten olen tyytyväinen että leikkaus voidaan tehdä. Pääsääntöisesti olen kuitenkin tällä hetkellä terve, ja kiitollinen siitä.
Minulla on mies, oma kulta, jonka kainaloon käpertyä. Rakastan häntä ja hän on mielestäni maailman komein mies. Vikoja hänestä löytyy, mutta kukapa meistä olisi täydellinen. Eilen viimeksi ajattelin telkkaria katsoessa, että voi miten kurjaa olisikaan jos joutuisi siinä sohvalla yksin istumaan ja nauramaan Hyvien ja huonojen uutisten vitseille. Olen siis onnellinen, että minulla on mies jonka kanssa jakaa elämää. Olen myös onnellinen siitä, että sain elää aikani ”sinkkuna”, mennä ja nähdä maailmaa. En tosin vaihtaisi nykyistä elämääni enää tuohon, mutta ompahan paljon muistoja joita voi siinä kuuluisassa kiikkustuolissa muistella. Kaikkea ei kerrota lastenlapsille 🙂
Olen myös onnellinen siitä, että elämässäni on kaksi lasta joiden kasvua ja kehitystä voin seurata sekä opettaa heille uusia asioita. Mikä onkaan ihananampaa kuin nähdä ensimmäinen pyörällä ajaminen ilman apupyöriä tai se, kun ensimmäinen hammas lähtee. Molemmat toivat onnen ja liikutuksen kyyneleen silmäkulmaan. Olen myös onnellinen siitä, että minulla on vielä kaikista vastoinkäymisistä huolimatta mahdollisuus nähdä ja kokea jonain päivänä vielä uusi elämän alku, oma lapsi. Näin uskon. Hyvää kannattaa odottaa!
Olen myös onnellinen siitä, että tämäkin työpäivää alkaa olla takana ja pääsen kotiin, ja työmatkan voin taittaa omalla autollani. Olen myös onnellinen siitä, että joku ihana ihminen on keksinyt auton penkinlämmittimen <3 Kotona minua odottaa tulostani ilahtunut koira, joka ei toivon mukaan ole tänään saanut yhtä pahaa kaaosta aikaiseksi kuin eilen… Ja jos kissanhiekat onkin taas levitetty pitkin taloa, niin onneksi minulla on ihana keskuspölynimuri, joka imaisee sotkun hetkessä pois 🙂
Tähän jää koukkuun, positiiviset asiat poikii lisää positiivisiä asioita. Minulla on paljon parempi mieli kuin edellisen postauksen jälkeen. Tunnen olevani oikeasti onnellinen enkä olekkaan niin kroonisen yhteenkuuluvuuden tunteen puutteesta kärsivä henkilö kuin luulin. Ehkä siis jälleen opin jotain uutta itsestäni 🙂
Asenne ratkaisee. TODELLAKIN!