Aika rientää. Jopa tai ehkä etenkin viimeinen kuukausi on mennyt vauhdilla – tekemättä mitään. Jäin töistä pois jo varhennetulle äippälomalle ja sitä ennen harjoittelin kotona olemista sairauslomailun merkeissä. Ihanaa. Töistä poisjäänti helpotti oloa niin henkisesti kuin fyysisesti. Nyt en edes oikein muista mikä oli se päällimmäinen syy sairauslomaan, unettomat yöt, selkäsärky vai mikä. Mikään näistä oireista selkäsärkyä lukuunottamatta ole helpottanut, ennemminkin lisäoireita on ilmaantunut, mutta tästäkin huolimatta koen vointini hyväksi. Jopa näin flunssan keskellä.

Kuukausi laskettuun aikaan. Oikeasti! Tavallaan odotan, että vauva tupsahtaisi maailmaan hetkenä minä hyvänä, mutta toisaalta toivon taas, että hän viihtyisi masun lämmössä mahdollisimman pitkään. Ensi vuoden puolelle. Oma tuntuma on, että hän syntyy pari viikkoa ennen laskettua aikaa. Tiedä mistä tämä ajatus tullut päähän, etenkin kun pääsääntöisesti ensisynnyttäjillä käy toisin päin. Nyt olen viimeisen viikon pyörittänyt ajatuksia synnytyksen ympärillä, tarkkailut kehon merkkejä, googlettanut oireita ihan kuin raskautta odottaessa. Tein saman havainnon kuin ennen raskautta, juuri se tieto minkä haluaa löytää, on mahdollista löytää. Synnytystä ennakoivat merkit olen saanut täsmäämään lähes kaikki. Nyt yritän kuitenkin räpistellä ajatuksia muualle, muuten odottavan aika voi käydä pitkäksi 🙂

Raskaus on siis sujunut kaikin puolin hyvin, vauva kasvaa hyvin ja äitikin on suhteellisen ok. Parisuhteessa tosin olisi toivomisen varaa… Mitään riitoja meillä ei liiemmin ole ollut, tasaista ja jopa ihan mukavaa. Silti kaipaan jotain. Lämpöä, läheisyyttä, hellyyttä ja ennen kaikkea edes pientä isän huomiota ja kiinnostusta syntyvää lastamme kohtaan. Pikku-vauva tuntuu olevan enemmän minun kuin meidän lapsi, ja näin on jopa epäsuorasti sanottu. Mies ilmeisesti luulee, että lapsen siittäminen oli ainut mitä häneltä halusin. Hän vetoaa siihen, että hän on suonut minulle lapsen, eikö se riitä. Ei riitä. Muutenkin olen taas miettinyt sitä, että minkälaista kohtelua saan osakseni. En tiedä onko väsymys tai hormonit nostaneet nämä ajatukset taas pintaan, mutta alakuloisuus ja jopa kiukku elämääni ja valintojani kohtaan nostaa päätään. Miksi olen valinnut miehen, jolla on lapsia entuudestaan? Olisiko hän enemmän kiinnostunut lapsesta ja minusta jos jakaisimme tämän kokemuksen ensimmäistä kertaa yhdessä. Miksi minusta tuntuu, etten kelpaa miehelleni sellaisena kuin olen (okei, raskausaikana olen ollut varmasti vähemmän vetovoimainen röyhtäilyjen ja lököverkkareitteni kanssa, mutta eikös tämä kuuluu asiaan?). Miten ihanalta tuntuisi kuulla jotain kauniita sanoja mieheltäni sen sijaan, että kuulen reisieni muuttuneen tukeiksi tai että kuinka hirveälle näytänkään alhaisen hb:n ja flunssan kalventamien kasvojen kanssa… Ja kuinka ihanalle tuntuukaan saada hirveä ja syyttävä närkästysryöppy jos ruoka ei ole valmis sillä sekunnilla kun herra tulee töistä, tai jos väsymykseltäni kaapista löytyy vain valmisruokaa vaihtoehtoja, joista ilmoitetaan, että kumpikaan ei kelpaa. Blaah. Ehkei asiat ole näin huonosti, ehkä taas vain muutan asiat päässäni isoimmiksi ja huonoimmiksi kuin ne ovat. En tiedä. Miehen lapset tulevat taas tänään vuoroviikkoaan viettämään meille. Miten sekin stressaa. Ei ehkä muuten, mutta minun omat aamut kärsivät koulukyyditysten johdosta. Tämä viikko on ollut ihana, kun on saanut heräillä rauhassa ja nukkua pitkään jos yöllä ei ole nukuttu. Pelottaa, että puran tätä turhautumista ja väsymystä lapsiin vaikka vika ei ole heidän. Heidän isin kanssa tosin voisin yrittää vaihtaa pari sanaa. Tosin suurella todennäköisyydellä se keskustelu päättyy mökötykseen, joten puhua vaiko ei… Blaah!

Kaikkien näiden ikävien ajatusten keskellä, kun laskee käden vatsalle ja tuntee pienen rakkauden potkut, niin kaikki huolet unohtuu. En voi edelleenkään käsittää, että pian minulla on oma rakas käärö. Pian minä olen äiti. Se on tärkeintä <3

36+0