Ilonpilaajat
Olen ollut vannoutunut ”pessimisti ei pety” -asenteen ylläpitäjä. Myös vesilasini on ollut puolityhjä lasin ollessaan puolillaan vettä. Alkaneen raskauden suhteen olen kuitenkin optimistinen. Näen asian niin, että tässä vaiheessa on liki 90% todennäköisyys, että raskaus jatkuu normaalina loppuun asti enkä kauhistele sitä, että jopa 10-15% raskauksista päättyy keskenmenoon. Tiedostan riskin, mutta näen onnistumisen mahdollisuuden paljon suurempana.
Olen siis hyvällä mielellä raskauden suhteen, ja muutenkin. Näytin innoissani miehelleni minkälaisen paidan ajattelin antaa hänen siskolleen ystävänpäivänä. Paidassa olisi englanninkielinen teksi, joka kertoisi hänestä tulevan täti. Idea oli (ja on edelleenkin) mielestäni hauska sillä ajattelin antaa tuon lahjan hänelle vielä saatesanoilla; muistaakseni olet tällaista toivonut. Hän on odottanut pitkään vauvauutisia. Mieheni pyöritteli silmiään ja totesi ettei hän ymmärrä. Tiedustelin, että mitä kohtaa hän ei paidasta ymmärrä, onko joku sana kenties vieras. Suomensin varmuuden vuoksi tekstin, mutta hän esittää edelleenkin ettei ymmärrä. Väännän rautalangasta, että mikäli sinä saat lapsen, on siskosi tämän täti, ja koska meille on tulossa lapsi, hänestä on tulossa täti!!! Sitten ne sanat, ”mutta eihän me vielä voida tietää onko meille mitään, se on kuitenkin vielä niin alussa ja blaablaa…”! Kuten alussa mainitsin, niin kyllä, kyllä minä tiedän keskenmenoriskistä, mutta miten pahelle se kuullostikaan tulevan isän suusta… Huoh. Minulle on ainakin tulossa vauva. Piste!
Ja kyllä. Olemme puhuneet, että asia pidetään omana tietonamme kunnes ollaan ”turvallisilla kuukausilla” tai kunnes olen käynyt ultrassa (=ystävänpäivänä). Tähän mieheni perustelu on se ettei mahdollisesta keskenmenosta pidä huudella pitkin kyliä. Ihan järkevää. Mutta mikäli kävisi niin ikävästi, että tulisi keskenmeno tai kyseessä olisi kohdunulkoinen raskaus, kertoisin tästä asiasta hänen siskolleen, tiesi hän alkaneesta raskaudesta tai ei. Sen verran läheisiä ollaan, ja hän näkisi kuitenkin että minulla on jokin huonosti. Ja eihän asiasta sen ulran jälkeen tarvitse vielä muille kertoa, en vain kestä tätä salailua näinkin läheisen ihmisen kohdalla! Okei, minulla oli ehkä väärä lähestymistapa. Minun olisi pitänyt kysyä, että kävisikö että annettaisi tällainen lahja siskollesi… Innostuksessani en huomannut olla näin tahdikas. Ehkä en siis jaksa olla asiasta enään niin loukkaantunut kuin olin alkaessani kirjoittamaan tätä… Laitetaan raskaushormoonien piikkiin!
Keskenmenoa isompi huoli minulla on ollut oma selkäni, tai lähinnä se miten se kestää tämän raskauden. Viimeiset päivät ovat olleet taas yhtä tuskaa. Sattuu, sattuu ja SATTUU! Ja paljon. Alaselästä säteilee pakaran kautta viiltävä kipu varpaisiin saakka. Kyseinen oire voi olla myös alkuraskauteen liittyvää, mutta kun sitä on ollut jo ennen raskautta niin en voi kuin kauhulla odottaa mahan kasvamista tämän asian puitteissa. Olen tosin kunnostautunut jumppaamaan, ja kunnostaudun vielä enemmän kunhan vain kipu hellittää siedettävälle tasolle. Tänään menen ostamaan selättimen ja ensi viikolla menen fysioterapeutille. Jostain syystä motivaatiokin tuntuisi olevan tällä kertaa aivan toista luokkaa kuin aiemmin… Korsetti kuntoon, niin hyvä tulee 🙂
Tällainen avautumispostaus tällä erää. Muuten kaikki ok. Rinnat aristaa edelleen, etova olo yrittää raivata tietä itselleen entistä hanakammin. Eilisestä lähtien on ollut turvotusta, tai ainakin turvonnut olo. Malttamattomana odottelen ystävänpäivänä lähestymistä…
rv 5+4