Isi ja äiti ja oltiin me vissiin mies ja vaimokin

Parisuhde. Mikä se on? Ai se suhde sen ihmisen kanssa, jota E kutsuu isiksi ja joka vie joka yö multa peiton? Aa joo, okei. Ai että miten hoidetaan? Pitääkö sitä hoitaa? Ehtiikö joku muka hoitamaan sitä? Ehtii? Jaah. No me ei ehditä. Että meneekö meillä hyvin? Joo kai. Meneekö silloin hyvin, jos riitelee vain joka toinen päivä eikä kovin montaa kertaa viikossa mieti, että ai jumalauta mikä paskiainen? Jos melkein aina muistaa vaihtaa heippa ja moi- suukot? Jos melkein joka ilta ehtii hetken istua vierekkäin sohvalla? Jos ei oikeastaan edes mieti koko juttua vaan siihen toiseen on kasvanut niin kiinni, ettei edes muista aikaa ennen sitä eikä aikaa jälkeen sen edes pidä millään tasolla mahdollisena?

Niin. Me ollaan oltu yhdessä kuusi vuotta. Me oltiin 17, kun ruvettiin seurustelemaan. Ihan kakaroita. Mistään ei tiedetty kyllä yhtään mitään, tai no, se me tiedettiin että tästä jutusta kasvaa vielä jotain aika erityistä. Itseasiassa se me tiedettiin aika nopeasti. Jotenkin sitä oli niin hellyyttävän tosissaan, suunnitteli salaa häitä ja mietti yhteisten lapsien nimiä. Eikä ollut aavistustakaan, millaisen mankelin läpi meidät vielä vedettäisiin. On ollut kolmiodraamaa, pari eroa (toinen kesti puoli päivää, toinen tunnin), satoja kammottavia riitoja, huutoa, itkua, murjottamista, kaukosuhdetta, sairastelua, surua, pettämisepäilyjä, epätoivoa, luottamuspulaa, ikävää ja uskonpuutetta. Joskus ollaan nostettu tosissamme eron mahdollisuutta esille ja mietitty, miten tästä eteenpäin.

Mutta on niitä hyviäkin hetkiä ollut. Naurua, hymyjä, suukkoja, onnenkyyneleitä, lupauksia, yhdessä valvottuja öitä, pitkiä aamuja, toisen pystyssä pitämistä, käsi toisen kädessä hautajaisissa, joita ei olisi saanut tulla. Ja tietenkin vatsakummun silittelyä, pienten vaatteiden viikkausta, sohvalle kiikutettua jäämurskaa, hiustensilittelyä sairaslomalla ja pitkä viikko sairaalassa ja se kaikista suukoista kaikkein ihanin meidän oman vastasyntyneen tyttäremme karjuessa taustalla. Ennenkaikkea valtavasti rakkautta, ystävyyttä, kumppanuutta, tahtoa mennä yhdessä eteenpäin. Vaikka se joskus tekee kipeää ja itkettää. Vaikka tekisi mieli vain huutaa ja karjua, että mitä helvettiä sulla liikkuu päässä vai liikkuuko jumalauta yhtään mitään. Kiroilla kuin merimies ja elää siinä uskossa että se muka auttaa jotakin.

Arjessa parisuhde jää niin kovin vähälle. Mennään vähän sellaisella ”no tässä sivussa vähän joskus pussaillaan”- mentaliteetilla. Ei ole aikaa, ja jos joskus on se pieni kahdenkeskinen hetki, niin ei jakseta tehdä mitään muuta kuin istua sohvalla ja katsoa tiistaina väliinjäänyt Koko Suomi leipoo. Kahdenkeskisiä öitä meillä on ollut tänä vuonna mahtavat kaksi – toinen toukokuussa (lapioimme paskat koiranhäkistä ja minä nukahdin ennen yhdeksää sohvalle) ja toinen elokuussa (oltiin sentään ihan oikeasti myöhään ulkona ja nukuttiin puolillepäivin). Kieltämättä joskus, kun tietää ettei tämäkään riita johdu mistään muusta kuin siitä ettei taas olla ehditty jutella viikkoon, olen äärettömän kateellinen aika monellekin pariskunnalle.

Ja sitten, kun mies on niin… mies. Tai no, sellainen mies millainen minun isänikin on. Ihana, rakastava, huolehtiva, mahtavan huumorintajun omaava, aika hiljainen mutta innostuessaan tosi puheliaskin, maailman paras ja huipuin isä. Mutta myös niin toivoton tuppisuu, kun ruvetaan puhumaan tunteista tai niiden osoittamisesta. Ei osaa sanoa ääneen, että rakastan sinua. Töksäyttää välillä jotain, joka vain alkaa itkettämään ja ihan tahattomasti tietenkin. Unohtelee minun menojani, yhteisiä menoja, ei muista ikinä mitään ja sopii sata juttua päällekäin. Minä korjaan jäljet, tietenkin. Ja niin toivottoman lusmu kotitöiden suhteen, juoksee siivouspäivän uhatessa karkuun eikä varmasti auta, jos en komenna ja vaadi.

Millainen kumppani minä olen? No ainakin lyhytpinnainen, herkästi syttyvä, paljon puhuva, helposti tunteensa näyttävä, innostuva sekopää, jonka suuttuminen ei jää naapureiltakaan huomaamatta. Rasittava nalkuttaja, joka riitelee vaikka yksinäänkin helposti yli tunnin. Ärsyttävä marttyyri, joka ei vaan jaksa odottaa sitä kolmea minuuttia että toinen tulisi tyhjentämään tiskikoneen ja joka sitten kaapinovet paukkuen tyhjentää sen itse ja mäkättää samalla että sinä se et ikinä tee mitään.

Ollaan aika hieno yhdistelmä, kuten ylläolevasta voi fiksumpi päätelläkin. Mutta ei se mitään, vastakohdat jne. Enkä minä haluaisi ketään muuta. En eilen halunnut, en tänään halua ja tuskinpa vaan huomennakaan haluan. 

Että hyvää viisivuottakihloissa- päivää meille. Voitin just kivi-paperi-sakset- taistelun murskaluvuin 3-1, joten J käy ruokkimassa karvaiset vauvat. Jee! Sitten mennään saman peiton alle aika monetta kertaa. Ehkä pussataankin. Sitten unta palloon ja aamulla herätys on kello 6. Seuraava viikko alkaa taas.