Turkuun on pitkä matka (mutta se kannattaa tehdä)
Kun joensuulainen lähtee Turkuun (tai oikeastaan ihan minne tahansa), on matka pitkä. Maantiekilometreissä 572, matkustusaikana junassa noin 6 t 50 min, luetuissa kirjoissa 2, tehdyissä töissä …ööö…. viikko? (Ensi viikolla minun ei tarvitse muuta kuin toteuttaa viikonloppuna tekemäni suunnitelmat.)
Matkalla ylitetään monta murrealuetta ja määränpäässä puhutaankin jo melkein vierasta kieltä. Tällaisena kellonsiirtoviikonloppuna tuntui jopa siltä, että kotimatkalla oli vaihdettava aikavyöykettä.
Mutta voi pojat ja tytöt, kyllä kannatti lähteä.
Sen lisäksi, että sain
- nukkua kaksi häiriötöntä yötä hotellissa
- katsoa ensimmäistä kertaa Vain elämää -jakson reaaliaikaisesti ja keskeytyksettä
- syödä kahtena aamuna aamupalaa pitkään ja hartaasti, lehteä lukien
- inspiroitua ammatillisesti mielenkiintoisessa koulutuksessa
- herkutella Mamissa ja juoda viiniä Koulussa
- kävellä Aurajoen rannassa,
sain tavata kaksi uutta tyyppiä. Ennen tunsin tyypit nimillä Kahvittelija ja Ella F. Nyt niillä tyypeillä on oikeatkin nimet. Ja siitä, että me tavattiin, saan kiittää Lilyä. Täällä ne bloggaa ja täällä ne alkoi tuntua tutuilta.
Siitä, että me oikeasti kohdattiin, saan tietysti kiittää Kahvittelijaa ja Ella F:ää. Molemmat vastasivat kiireidensä keskeltä treffipyyntööni ja järjestivät lauantai-iltansa niin, että pääsimme syömään yhdessä.
Ilta oli huippu. Aivan kuin olisin tavannut sellaisia vanhoja tuttuja, joita en ole nähnyt aikoihin, mutta joiden kanssa juttu luontevasti jatkuu siitä, mihin on joskus jäänytkin. Kahvittelija oli juuri niin hauska ja herttainen kuin olin blogin perusteella ajatellutkin. Sipearian Ella taas yhtä sanavalmis ja värikäs kuin bloginsakin.
Ja Turku sitten? No se jäi ihan kesken. En ehtinyt kuin kävellä pitkin Humalistonkatua hotellille, pitkin Piispan-, Tehtaan- ja Vänrikinkatua yliopistolle ja vähän molemmin puolin jokea ennen illallistreffejä. Mutta pidin näkemästäni. Kaupunki on viehättävä. Rakastin vanhoja puu-, tiili- ja kivitaloja, joen rantaa sekä historian ja syksyn lehtien havinaa.
Mutta monta houkuttelevaa kahvilaa ja ravintolaa jäi käymättä, monta kuppia kumoamatta. Kahta kiinnostavaa kirpparia ehdin ihailla vain näyteikkunan takaa, samoin kahta houkuttelevaa sisustusliikettä. Yhdet ihanat Ten Pointsin nilkkuritkin jäivät sovittamatta, koska Halonen oli kiinni sunnuntaina. Mutta näinhän sen piti mennäkin, nyt Turkuun on tuhat ja yksi syytä mennä takaisin.
Onneksi sentään pääsin läksiäiskaffelle Kahvila Gagguihin, koska se oli sopivasti rautatieaseman kulmilla. Sekä päärynää ja aurajuustoa sisältänyt foccaccia että voihan vattu -kakku olivat niin hyviä, ettei mitään järkeä. Ja sekin oli hurmaavaa, että vessassa seinällä luki näin:
En voinut olla hymyilemättä astuessani ulos.
Kiitti tytöt, kiitti David Rose ja kiitti Turku! Teitte viikonlopustani täydellisen.
(Sori työkaverit ja opiskelijat! Tulen takaisin ärsyttävän innoissani ja alan heti testailla kaikkea oppimaani.)