Samaa sukua, eri maata

Kuinka erilaisia sisarukset osaavatkaan olla! Ja mikä rikkaus ja riesa erilaisuus voikaan olla! 

Rikkaus siksi, onhan se nyt mahtavaa, ettei meille tullut kahta kloonia, vaan kaksi ihan eri tyyppiä omine persoonallisine piirteineen. Riesa sen vuoksi, että juuri, kun on oppinut selviämään yhden kanssa, tuleekin toinen, joka on täysin eri maata. Toinen, jonka kanssa on opeteltava kaikki alusta. 

Ensinnäkin väitän, että itkun määrä vauvavuoden aikana on vakio. Syyt taas voivat olla ihan erilaiset. Siinä missä esikoinen itki vatsavaivojaan, joita uudet ruoka-aineet aiheuttivat, on kuopus ollut oikea teräsvatsa, jolle on huoletta saanut tarjota kaikkea. Herkkävatsainen esikoinen olisi tietenkin syönyt mielellään kaikkea mahdollista, mutta hänen syömisiään joutui karsimaan ja rajoittamaan välillä rankallakin kädellä. Kuopus sen sijaan ei mielellään söisi mitään muuta kuin maitoa, vaikka hänelle voisi ilmeisen turvallisesti tarjota vaikka kiviä. Kuopuksen huuto syntyy siis siitä, että hänelle yritetään tarjota ruokaa. Lisäksi hän huutaa, karjuu ja vaikeroi puhkeavia hampaita. Esikoisen hampaathan tietenkin tupsahtelivat hiljaa ja huomaamattomasti kuin sienet sateella.

Niin, sateella. Jos jatkan ontuvien vertauskuvien käyttöä, voisin vääntää jotain esikoisen hampaiden tuloon liittyvästä syljen määrästä. Sitä tuli kuin vettä kaatosateella rännin syöksyputkesta. Mitkään kuolakaulurit eivät riittäneet, vaan paitaa joutui vaihtamaan useita kertoja päivässä. Niinpä – tästä kokemuksesta viisastuneena – hankin kuopuselle setin kuolakaulureita hyvissä ajoin ennen kuin hampaita alkoi tulla. Kokenut äiti-ihminen naurahtaa tässä vaiheessa tietäväisesti. 

Kuolakaulureita ei kuopuksen kanssa luonnollisesti ole tarvittu lainkaan. 

Entä ne luonne-erot sitten! Olen vasta kuopuksen tultua maailmaan ymmärtänyt kunnolla esikoisen erityispiirteitä. Olen ymmärtänyt, että hän on luonteeltaan erittäin joustava ja sopeutuvainen. Toki totesin jo hänen vauva-aikanaan, kuinka helppo seuralainen hän oli kodin ulkopuolella liikuttaessa. Hän viihtyi lähes missä tahansa, hän söi ja nukkui lähes missä tahansa. Lisäksi hän on hiljainen tarkkailija, joka ei pidä meteliä itsesään kuin tutussa seurassa. Hän on tottelevainen, kun hänelle kertoo selkeästi, mitä häneltä odotetaan ja kuinka eri tilanteissa tulee käyttäytyä. Jos hän käyttäytyy jossain tilanteessa sopimattomasti, saan yleensä syyttää itseäni siitä, etten ole muistanut etukäteen puhua hänen kanssaa tilanteen vaatimuksista. Tietenkin hän on myös eloisa ja liikkuvainen kuten lapsen kuuluukin. Ei hän jaksa istua hiljaa ja hievahtamatta kirkonpenkissä koko siunaustilaisuuden mittaa, mutta hänet on helppo pienin viihdykkein pitää aloillaan ainakin se tarvittava aika ja hieman enemmänkin. Mutta vaikka hän on rauhallinen tarkkailija, hän ei missään nimessä ole ujo. Päinvastoin. Hän on uusissa tilanteissa reipas ja rohkea. Hän ei tarvitse minua pitämään kiinni kädestään. Katsekontaktin hän saattaa rohkaisuksi hakea mutta iloisen hymyn saattelemana hän sitten käy haasteita päin. Minun sylini ja läsnäoloni ei ole koskaan ollut hänelle korvaamatonta. Hän vierasti vauva-aikanaan tasan yhden ainoan illan ajan. Silloin ei kelvannut kukaan muu kuin äiti. 

Kuopus taas on oikea iilimato. Hänelle ei useimmiten kelpaa kukaan muu kuin äiti. Edes isin pitkä kesäloma ei tehnyt tehtäväänsä siinä mielessä, että isistä olisi tullut äidinveroinen. E-hei. Mutta jos en ole maisemissa, kaikki menee hyvin. 

Esikoinen on luonteeltaan kaikin puolin melko tasainen. Hänellä ei esimerkiksi ole toistaiseksi ollut kovin vaativaa uhmaa. Pari ei-kautta on käyty läpi, mutta niidenkin aikana hänet on ollut helppo puhumalla ja perustelemalla saada muuttamaan mieltään. Aikaa ja kaunopuheita on toki tarvittu, jotta välirikoista on selvitty, mutta hän ei ole kertaakaan tehnyt täydellistä tenää minkään asian suhteen. Hän saattaa hetken juputtaa ja jurnuttaa, mutta silmänräpäyksessä hän kuitenkin tekee sen, mitä tehdä täytyy. Tekee, niin kuin vastalauseita ei koskaan olisi heitettykään.

Esikoinen on se, joka luultavasti kääntäisi toisenkin poskensa lyötäväksi, jos häntä toiselle poskelle läimittäsiin. Kuopus taas on se, jonka voisin kuvitella rökittävän kaikki, jotka uskaltavat hänen isoveljeään kaltoin kohdella. Hän on tulta ja tappuraa, tahtoa ja taistelumieltä. Siinä missä esikoinen on yhden ja ainoan kerran käyttänyt hampaitaan tahdonilmauksena, on kuopus jo 11 kuukauden ikään mennessä ehtinyt purra minua, esikoista ja kaksi kuukautta vanhempaa leikkitoveriaan. Hän alkaa huutaa kovaa ja korkealta, jos joku vain näyttääkin siltä, että aikoo ottaa hänen käsissään olevan aarteen. Hän heittäytyy mahalleen maahan, kun häntä kielletään tekemästä jotain. Hän kääntää kehonsa kaarelle, jos hänet yrittää väkisin asettaa rattaisiin tai syöttötuoliin. Hän provosoi ja protestoi. Hän katsoo silmiin ja nauraa päälle. 

Lienee sanomattakin selvää, ettei näitä lapsia voi kasvattaa samoin keinoin. Se on se vanhemmuuden rikkaus ja riesa.