Helmikuun kirjat

Helmikuu on ollut kirjojen osalta monipuolinen: siihen on sisältynyt faktaa, fiktiota ja muistelmia. Teille päätin luonnehtia kirjoja lyhyesti, kuvailla niitä kolmella sanalla ja kertoa vielä lopuksi, kenelle kirjaa suosittelen. 

Heti kuun alussa hotkaisin Hanna Jensenin teoksen 940 päivää isäni muistina. Se kuittasi Kirjan vuoden lukulistalta kohdat 14 (tositapahtumiin pohjautuva kirja), 22 (muistelmateos tai elämäkerta) ja 34 (kirja, jonka nimessä on numero).

Jensenin teos on yhtä aikaa muistelmateos ja tietokirja. Se kuvaa elämää muistisairaan rinnalla ja perustuu Jensenin omiin kokemuksiin. Se on kertoo tyttären näkökulmasta, kuinka elämä muuttuu, kun isä sairastuu. Lisäksi kirjaan on koottu tietoa muistisairauksista, niiden hoitamisesta ja omaisten rooliin liittyvistä seikoista. En voi muuta sanoa kuin että hieno kirja oli: rehellinen ja kaunistelematon mutta lohdullinen. Ensimmäistä kertaa aloin ajatella, ettei muistisairausdiagnoosi välttämättä ole mikään kauhistuttava asia: 

Kuoren alta oli alkanut paljastua mies, jollainen hän oli ollut ennen kuin maailma ja hänen vanhempansa olivat ehtineet vaikuttaa häneen, muokata hänestä toisenlaista kuin hän olisi itse ollut. Hän tuntui niin usein pojalta, koska häneltä puuttuivat aikuiselle rakennetut eleet, opitut käyttäymisnormit ja kulissit. Hän oli vapaa, suorasukainen ja aito. 

Oivallus tuntui vahvana rakkautena koko kehossa. Uskomatonta. Sairaus oli todella tehnyt isästäni mukavamman ihmisen. Se oli tehnyt hänestä enemmän oman itsensä. 

Suosittelen kirjaa kaikille, joiden lähipiiriin kuuluu muistisairas henkilö. Se oli myös syy, miksi itse tartuin kirjaan. Aion laittaa sen kiertoon perheelleni,  ja aion istuttaa heidät yhteisen pöydän ääreen, kunhan kaikki ovat lukeneet kirjan. (Heh, voin jo kuvitella, kuinka hauskaa siitä tulee. Selitän myöhemmin, miksi.) Ja lopuksi aion säilöä kirjan hyllyyn. Minusta tuntuu, että tulen palaamaan siihen vielä monta kertaa. 

***

Seuraavaksi ahmaisin kahdessa päivässä matkalukemisena japanilaisen Haruki Murakamin Norwegian Woodin. Sen myötä ruksin lukulistalta kohdat 2 (kirja, josta on tehty elokuva), 8 (kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle) ja 33 (kirja, jonka kirjoittaja ei ole kotoisin Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta).

En ole lukenut Murakamia aikaisemmin, vaikka hänestä onkin monella taholla kohistu. Nyt kohisen minäkin. Tai en minä Murakamista uskalla tämän yhden kirjan kokemuksella mennä kohisemaan, sillä olen kuullut, ettei Norwegian Wood ole sitä tyypillisintä Murakamia. Norwegian Woodille voin kuitenkin kohista. Mietin kauan, mitkä olisivat ne kolme laatusanaa, joilla teosta kuvailisin. Mieleeni tuli ensimmäisenä kolmikko, joka ei yhdistelmänä kuulosta millään lailla imartelevalta:  helppo(lukuinen), ajaton ja älykäs. Mutta sellainen se oli! Myös hurmaava. Ihastuin vähän nuorukaiseen nimeltä Toru Watanabe:

”Hei kuule. Mikset vastannut tänään nimenhuutoon?” tyttö sanoi. ”Etkö sinä olekin Watanabe? Toru Watanabe?”

”Sama mies.”

”Miksi sitten olit hiljaa?”

”Tänään ei vain huvittanut vastata.”

Tyttö otti taas aurinkolasit pois, laski ne pöydälle ja katsoi minua kuin olisi tuijottanut jotain harvinaista eläintä eläintarhassa. ”’Tänään ei vain huvittanut vastata’ Sinä puhut niin kuin Humphrey Bogart. Viileästi. Niin kuin joku kovanaama.”

”Älä nyt innostu. Olen ihan oikeasti tavallinen. Samanlainen kuin kaikki muutkin.”

Norwegian Wood on kertomus tokiolaisesta miehestä, joka muistelmissaan palaa nuoruuteensa 1960-luvulle. Noihin vuosiin kuuluu opiskelijaelämää, (erikoisia) tyttöjä kuten Beatlesin samannimisessä kappaleessa ja menetyksiä. Teoksen tyyli on viimeiseen asti realistinen muttei koskaan inhottava, rivo tai roisi. Kirjassa syödään, juodaan, nukutaan, opiskellaan, keskustellaan, kävellään, juhlitaan  ja rakastellaan. Tai ainakin harrastetaan seksiä.

Kirjassa siis eletään. Vahvasti.

Tarina etenee verkkaisesti mutta kiinnostavasti. Tunnelma on koominen ja vakava samaan aikaan. Kuolema on läsnä mutta niin on elämäkin.

Kävin kirjaa lukiessani Helsingissä ja samalla Japanissa. Kotiinpaluu oli todella kummallinen, sillä siirtymä oli liian suuri. Minun olisi pitänyt tehdä ruokaa mutta vaihdoin tiskiharjan pään. Täytin pyykkikorin likapyykillä mutten laittanut pyykkikonetta päälle. Pyyhin pöytää, joka oli jo pyyhitty. Istuin sohvalla nukkuva lapsi sylissäni ja yritin tajuta, että olen kotona ja se matka oli vain Helsingin-reissu ja sanoja paperilla. 

On kai erikseen sanomattakin selvää, että minä pidin kirjasta. Minulla on kuitenkin sellainen kutina, että siitä joko pidetään tai sitten ei pidetä. Mahtaakohan linjoilla olla ketään Norwegian Woodin lukeneita? Kuulisin mielelläni lukukokemuksista.

Kenelle sitten suosittelen kirjaa? Kirjan takakannen mukaan The Guardian on valinnut Norwegian Woodin listalle kirjoista, jotka jokaisen pitäisi lukea. Minä en menisi ihan niin pitkälle, vaikka olinkin itse vaikuttunut. Minä uskaltaisin suositella tätä vain harvoille. Esimerkiksi Missä olet Laura? -blogin Lauralle tai ystävälleni Katjalle.

***

Kolmanneksi luin Ari Mennanderin kirjoittaman Teemun. Selänteen Teemun elämäkerran. Sillä hoitelin toistamiseen kohdan 22 (muistelmateos tai elämäkerta) ja lisäksi kohdan 42 (kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa sinua).

Tartuin kirjaan paremman puutteessa, koska se löytyi miehen jäljiltä kotoa iltana, jolloin minulla ei ollut muuta luettavaa. Ja jääräpäisesti kahlasin sen myös loppuun, vaikka yöpöydälle kirjasto- ja kirjakauppareissuilta ilmeistyi kiinnostavampaakin luettavaa. 

Kolmella sanalla kuvailisin kirjaa perusteelliseksi, tylsäksi ja pinnalliseksi. Perusteelliseksi siksi, että siinä on takuulla joka ikinen tilastotieto Selänteen urasta. Tylsäksi siksi, että siitä puuttuu draaman kaari (toisin kuin esimerkiksi jalkapalloilija Zlatan Ibrahimovićin elämäkerrasta). Ja pinnalliseksi siksi, että se yrityksestä huolimatta jää yllätyksettömäksi ja tunteettomaksi. Kysyin mieheltä, että mahtaakohan teoksessa oikeasti olla mitään uutta sellaiselle, joka on aktiivisesti seurannut Selänteen uraa mediassa. Hän ei osannut vastata.

Selänne itsessään on omalla laillaan kiinnostava persoona. Kaikki, jotka tekevät intohimoisesti ja tinkimättömästi jotakin, ovat. Elämäkerta sen sijaan on puuduttava.

Kaikella kunnioituksella Selänne ja Mennander, olette varmasti timanttisia ammattilaisia omilla aloillanne mutta tämän olisi voinut tehdä niin paljon paremminkin. Elämäkertakirjailu on ihan oma lajinsa.

Suosittelen kirjaa Selänne-faneille, vaikka he eivät suosituksiani kaipaakaan. He löytävät kirjan muutenkin. Ja heitä on ilmeisesti todella paljon, sillä Teemu oli vuoden 2014 myydyin kirja! Tavallisesti myyntiykkönen on kaunokirjallinen teos. (Lähde: hs.fi.) Saavutus siis sekin.

Yksi heistä, joka kirjasta pitää, on veljeni. Sama mies, jonka kanssa aion lukupiirissä keskustella teoksesta 940 päivää isäni muistina. Muahaha, se tulee olemaan mielenkiintoista. En aio markkinoida tapahtumaa lukupiirinä.

Sitä odotellessa luen taas jotain. Lue sinäkin!

***

Kirjan vuoden lukuhaasteen edellinen postaus löytyy täältä.