Minä menneisyydessä (haastepostaus)
Kristaliina heitti blogissaan haasteen, johon teki mieli tarttua. Kyseessä on katsaus viiteen ajankohtaan omassa elämässä: Mitä tuolloin tein? Mitä tuolloin ajattelin? Ajankohdat ovat elokuu 1999, huhtikuu 2003, maaliskuu 2009, 18.9.2009 ja 17.7.2010.
Huu. Menneisyyden muistelu on sekä ihanaa että kamalaa. Mutta kokeillaan. Varoitan jo etukäteen, että tämä on pisin postaukseni ikinä. Huomautan myös, etten muisteloissani pysy ihan annetuissa aikaraameissa. Melkein kuitenkin. Kuukaudet pätevät suurinpiirtein mutta välillä muistelot laajenevat koskemaan lähes koko vuotta.
Elokuussa 1999 olin hukassa. Olin kirjoittanut keväällä ylioppilaaksi mutta en täysin tiennyt, mitä haluaisin tehdä isona. Olin hakenut opiskelupaikkoja ja myös saanut opiskelupaikan. En kuitenkaan halunnut vielä opiskelemaan. Lisäksi olin hakenut au pairiksi.
Olin parisuhteessa minua kolme vuotta vanhemman pojan (?) kanssa. Asuin vielä kotona, mutta käytännössä vietin kaiken aikani poikaystävän asunnolla. Olin omasta mielestäni onnellinen. (Ja olinkin. Silloin. Poikaystäväni oli oiva ensirakkaus.)
Jälkikäteen ajateltuna olin elokuussa 1999 kuitenkin vain keskenkasvuinen huithapeli, joka roikkui ensimmäisessä oikeassa seurustelusuhteessaan, koska ei osannut kuvitella muutakaan elämää. Minulla ei ollut selviä tulevaisuudensuunnitelmia enkä oikein osannut tarttua mihinkään. Elokuussa olin jo tehnyt päätöksen, etten lähde opiskelemaan. Sen verran minulla kuitenkin oli järkeä päässä, etten hylännyt saamaani opiskelupaikkaa vaan ilmoittauduin poissaolevaksi opiskelijaksi. Joskus elo-syyskuussa sain tarjouksen au pair -paikasta Tukholmassa. Olin innoissani ja halukasta lähtemään, mutta minun ja välitysfirman välille sattui jonkinmoinen kommunikaatiokatkos ja paikka meni toiselle. Lamaannuin, kun jouduin odottelemaan uutta paikkaa. Aloin myös turhautua siihen, ettei minulla ollut järkevää tekemistä. Kesätyöt olivat loppu enkä tiennyt, mitä tekisin seuraavaksi. Aloin hakea töitä ja pääsinkin pian kausiapulaiseksi kaupan kassalle. Samalla heitin hyvästit au pair -suunnitelmille. En oikein osannut kuvitella olevani erossa poikaystävästäni. Kaduin päätöstä jälkikäteen. (Ja läksin Ruotsiin kesätöihin kesällä 2001 erottuani ensirakkaudestani.)
Mutta takaisin siihen, kun pääsin töihin kaupan kassalle. Aloin saada säännöllistä palkkaa ja se vasta aikuiselta se. Muutimme poikaystävän kanssa yhteiseen asuntoon. Itsenäistyin intoa pinkeänä! (Itsenäistyin muuttamalla suoraan kotoa yhteen poikaystävän kanssa?!) Sisustin kotiamme varmalla parikymppisen sisustusmaulla. Muistan tarkkaan, mitä huonekaluja ostin ensimmäisellä palkallani: kaksi keltaista nojatuolia, pyökinvärisen ruokapöydän ja kuusi sinistä tuolia sen ympärille. Ah. Pöytä on kauan sitten lähtenyt kiertoon, mutta toinen keltaisista nojatuoleista kulkee edelleen mukanani ja se on mainittu jopa eräässä postauksessani.
Yhteinen kaksiomme keltaisine nojatuoleineen oli meistä ihana. Muistan vieläkin, miltä tuntui latoa kaappeihin astioita, joita oli saanut ylioppilaslahjaksi. (Muistan myös, miltä tuntui pakata niitä laatikoihin itku kurkussa, kun vuotta myöhemmin päätimme erota.)
Tuolloin olin varma, etten ikinä halua lapsia, mikä järkytti suuresti poikaystävääni, mutta hän ei tainnut ottaa sitä koskaan vakavasti. Uskoi kai, että mieleni iän myötä muuttuisi. (Ja niinhän siinä sittemmin kävikin.)
***
Huhtikuussa 2003 olen opiskelija opintojeni puolivälissä. Minulla ei ole erityisiä muistikuvia tuolta vuodelta. Se voisi yhtä hyvin olla huhtikuu 2004. Kevätlukukausi on lopuillaan ja tenttiruuhka luultavasti pahimmillaan. Tiedän olevani omalla alallani. Saan hyviä tuloksia: en erinomaisia mutta erittäin hyviä. En osaa vielä olla huolissani siitä, ettei valitsemani ala ole se rahakkain ja työllistävin.
Käyn viikonloppuisin töissä siellä saman kaupan kassalla, jossa aloitin vuonna 1999. Suunnittelen luultavasti kesää ja odotan tietoa siitä, milloin saan pitää lomani. Jatkuvasta työssäkäynnistä opiskelun ohella oli se hyöty, että sai kesällä pitää täyden neljän viikon loman. Se tuntui aika luksukselta, kun opiskelukaverit paiskivat hiki hatussa töitä. Jos sattuivat saamaan töitä.
Olen parisuhteessa – nykyisen mieheni kanssa! Asumme opiskelija-asunnossa. Ja kuvien perusteella kävimme kesällä 2003 ensimmäisellä yhteisellä matkallamme. Matkakohteena oli Praha. Reissusta muistan erityisesti sen, että ahmimme nähtävyyksiä kahtena ensimmäisenä päivänä niin, ettei meille enää jäänyt kahdeksi viimeiseksi mitään nähtävää. Praha on kuitenkin melko pieni. Amatöörikaupunkilomailijan virhe, josta olemme sittemmin ottaneet opiksemme. Sivuhuomautuksena on myös kerrottava, miksi päädyimme Prahaan. Olin menossa sinne ystäväni kanssa kesällä 2002, mutta matkamme peruuntui Prahan pahojen tulvien vuoksi. Tutustuin mieheeni, silloiseen poikaystävääni, juuri kesällä 2002. Hän oli siis kuvioissa mukana, kun minun piti lähteä Prahaan. Kun en sitten sinne päässytkään, päätimme lähteä sinne yhdessä seuraavana kesänä.
Kummallista on kuitenkin se, miten vähän muistan vuodesta 2003. Kuten jo sanoin, se olisi yhtä hyvin voinut olla vuosi 2004. Mutta olinkin silloin hurjan väsynyt. Täysipainoinen opiskelu yhdistettynä viikonlopputöihin oli aika uuvuttavaa, vaikka en sitä silloin tajunnutkaan.
Ai niin. Olin tuolloin myös aikamoinen hirviö. Siis todellakin hirviö. Luultavasti opiskelustressin ja väsymyksen vuoksi. Mutta myös sen vuoksi, etten vain yksinkertaisesti tiennyt, haluanko elää yksin vai parisuhteessa. Mietin usein, haluanko jatkaa suhdettamme ja tein sen myös selväksi poikaystävälleni. (Minun on siis täytynyt olla todella hurmaava parhaimmillani. Hah. Miksi ihmeessä poikaystäväni olisi muuten jaksanut minua? Mietin sitä toisinaan jo silloin ja olen miettinyt sitä usein jälkikäteen.)
Olin myös edelleen varma, etten koskaan halua lapsia. (Aiheesta saisi kokonaan oman postauksensa, jos jaksaisi ja haluaisi.) Poikaystäväni ymmärsi, miksi.
***
Maaliskuussa 2009 olen töissä jo neljättä vuotta. Omalla alallani, mutta pätkissä. Kevääksi 2009 olen sentään saanut kokopäiväisen sijaisuuden. Olen myös hakenut ulkomaanpestiä ja käynyt maaliskuussa haastatteluissa. Odotan jännittyneenä vastausta.
Olen ohittanut parisuhdejahkailuni, ja olemme menneet edellisenä kesänä naimisiin. Asumme rivitalokolmiossa, jonka mieheni osti valmistuttuaan ja päästyään töihin 2004. Minä olin tuolloin vielä opiskelija enkä halunnut asuntovelalliseksi. Tilanne jatkui entisellään, vaikka minäkin siirryin työelämään vuotta myöhemmin.
En vieläkään halua lapsia. Myös mieheni on hyväksynyt tämän. Muuten tuskin olisimme enää yhdessä, saati sitten naimisissa. Elämme onnellisesti kahden aikuisen avioliittoa. Maaliskuussa 2009 syntyi kuitenkin hyvien ystäviemme vauva, jonka kanssa olimme tekemisissä viikoittain. Tämän vauvan myötä aloin ensimmäistä kertaa tuumia, ettei lapsiperheen elämä nyt ihan niin rajoittunutta ole, kuin olin aina mielessäni ajatellut. Siitäkään huolimatta en todellakaan halunnut omia lapsia. ”Kiitos, mutta ei kiitos”, vastasin lisääntymisuteluihin. Olin myös tehnyt erittäin selväksi mummiksi halajavalle anopilleni, ettei meiltä kannata odottaa lapsenlapsia. Hänkin oli tyytynyt osaansa.
Keväästä 2009 on jäänyt erityisesti mieleen se, että pohdin kovasti työkuvioita. Halusin ulkomaille, mutta en voinut laskea sen kortin varaan. Myöhemmin keväällä sain tietää, etten saanut haluamaani paikkaa. Olin pettynyt, mutta melkein samaan aikaan sain kuulla, että minulle olisi jatkoa puoleksitoista vuodeksi paikassa, jossa olin parhaillani töissä. Sekin tuntui hyvältä.
Työkuviot menivät kuitenkin vielä kerran täysin uusiksi, kun sain kesäkuussa yllättävän puhelun: Eräässä toisessa ulkomaankohteessa oli vapautunut yllättäen paikka. Sain kaksi päivää aikaa miettiä, lähdenkö.
Tietenkin lähdin! En tarvinnut aikaa miettimiseen vaan asian sulatteluun. En edes kysynyt mieheni mielipidettä. Tiesin, että minun täytyy mennä, koska kyse oli pitkäaikaisesta haaveesta.
Mies jäi kotiin. Seuraavan talven hän reissasi kerran kuussa luokseni.
18.9.2009 olin ensimmäisiä päiviäni asemamaassani. Olin tavattoman innoissani. Täynnä energiaa ja suunnitelmia. Kaikki oli uuttaa ja kiehtovaa. Tutustuin uuteen kotikaupunkiini, testasin alkeellista kielitaitoani, järjestelin käytännön asioista, hankin tavaroita asuntooni, ihmettelin ja päivittelin. Onneksi mies oli saattamassa ja menossa mukana ensimmäiset kolmetoista päivää. Sitten koittikin ensimmäinen puolentoista kuukauden ero.
Tutustumassa uuteen kotikaupunkiin syyskuussa 2009
Hyvästit lentokentällä olivat kamalammat kuin olin osannut kuvitella. En voinut lakata itkemästä ja jouduin menemään bussin sijaan taksilla takaisin asunnolleni, koska en kyennyt kokoamaan itseäni. Seuraavat hyvästit eivät olleet yhtään sen helpompia, mutta opin sentään olemaan nyyhkimättä hysteerisesti ja järjestämään itselleni jotain tekemistä heti miehen lähdön perään. Yleensä sovin tapaamisen paikallisten työkavereiden kanssa. Onnekseni yksi heitäkin eli etäsuhteessa ja tiesi tuskani. Hänestä sai aina oivaa seuraa oluelle.Hänen kanssaan joimmekin tuon vuoden aikana lukuisia oluita ja vietimme monta ikimuistoista iltaa baarissa, hänen asunnollaan tai minun asunnollani. Hänestä tuli minulle tukipilari.
Ja minulle taitaa nyt tulla itku, kun muistelen häntä.
***
Heinakuussa 2010 olen pitkästä aikaa festareilla. Edellisestä kerrasta on ainakin viisi vuotta aikaan. Myös festariseurueeni on täysin erilainen kuin koskaan ennen: mieheni, veljeni, hänen vaimonsa, kummityttöni (joka siis on veljeni tytär mutta edellisestä avioliitosta). Menossa mukana pyörii myös muutamia ystäviä, joiden kanssa kolusimme festareita kymmenen vuotta aiemmin.
Sää on täydellinen festarisää. Aurinkoinen ja helteinen. On pakko levittää vähän väliä lisää aurinkovoidetta ja käydä täyttämässä juomapulloaan vesipisteellä. En jaksa riekkua ja kiertää eri lavoja vaan tyydyn löhöilemään viltillä, jonka olemme levittäneet päälavan tuntumaan. Kuuntelen siis lähinnä päälavan esiintyjiä ja pidän huolta paikastamme, kun muut riekkuvat ympäri festarialuetta. Juttuseurani vaihtuu sen mukaan, miten seurueemme jäsenet sattuvat olemaan viltillä. Kummityttöni viihtyy onneksi paljon seurassani. Meillä on hurjan hauskaa. En voi uskoa, että hän on jo 13. Olin itse samanikäisenä ensimmäistä kertaa festareilla mutta en todellakaan isäni ja kummitätini kanssa.
Juon koko viikonloppuna vain kaksi olutta, vaikka kukaan ei sitä huomaa. Vain mieheni tietää syyn. Toivomme, että olen raskaana. Kuukautiseni ovat myöhässä.
Olen pari viikkoa sitten palannut kotiin ulkomaankomennukseltani. Pesti oli ikimuistoinen. Olisin voinut jatkaa vielä muutaman vuoden, mutta jatkopäätöstä tehdessäni kysyin myös mieheni mielipidettä. Koska hän ei voinut irrottautua työstään tullakseen mukaan, päätimme yhdessä, että palaan kotiin. Olin saanut kokemukseni, ja oli vuoro ajatella parisuhdettamme.
Tärkein syy palaamiselle oli kuitenkin ollut se, että olin tullut toisiin aatoksiin asiassa, josta olin vuosikausia – koko elämäni – ollut vuorenvarma. Minä halusin lapsen.
Jouluna 2009 tulin Suomeen joululomalle. Mieheni oli kotiintuloni kunniaksi varannut meille pullon kuohuvaa. Siemailimme sitä sohvalla vierekkäin, kun minä sanoa täräytin sen, mitä hän ei todellakaan osannut odottaa: ”Tehdään vauva!”
En tiedä, mitä minulle syksyn aikana tapahtui. Ehkä se oli ikä. Ehkä se oli se, että sain toteuttaa unelmani ulkomaankeikasta. Ehkä se oli se, että minulla oli yksin ulkomailla ollessani aikaa miettiä elämääni ja erityisesti sitä, että onko tämä kaikki tässä.
En tiedä. Joka tapauksessa aloin syksyn aikana katsella lapsiperheiden elämää ihan uudessa valossa. Vähitellen minulle alkoi tulla ajatuksia siitä, millaista minun ja mieheni elämä voisi olla, jos meillä olisi lapsi. Jouluun mennessä olin varma, että haluan lapsen.
Uutiseni vei mieheltä yöunet seuraavaksi yöksi, mutta yön yli mietittyään hän oli valmis. Annoimme lapselle luvan tulla.
Minulla oli ollut hyvin vahva tunne siitä, että meillä tärppäisi nopeasti. Olin siis pettynyt, kun jouduimme odottelemaan puoli vuotta. Jos olisin ollut rationaalinen, minun ei olisi tarvinnut pettyä. Asuimmehan kuitenkin eri maissa ja tapasimme vain kerran kuukaudessa. Yleensä juuri silloin, kun minulla oli se aika kuukaudesta. Heinäkuussa 2010 olin kuitenkin erittäin toiveikas. Olimme olleet miehen kanssa yhdessä jo kuukauden, sillä hän tuli asemamaahani viettämään lomaansa pari viikkoa ennen muuttoani. Kun kuukautiseni sitten festareiden aikaan olivat muutaman päivän myöhässä, uskoin olevani raskaana.
Positiivinen raskaustesti tehtiin kuitenkin vasta elokuussa 2010.