Miten huoli realisoituu?

Esimerkiksi siten, että tekee töissä suunnittelutyötä kaksi tuntia mutta ei saa mitään aikaiseksi. Pikemminkin saa aikaiseksi sen, että kaikki on sekavampaa kuin alussa.

Ja siten, että ajaa työpäivän jälkeen rintalasta painavana töistä kotiin eikä kotona muista, mitä reittiä on tullut.

Tai siten, että päätä jomottaa koko päivän eikä mikään särkylääke auta.

Ja siten, että aamuyöllä herää kesken unien siihen, kun lapsi kömpii viereen, ja ehtii ajatella helpponeena, että saa vielä nukkua pari tuntia. Kunnes muistaa, ettei kaikki ole hyvin, eikä saakaan enää nukutuksi.

Valitettavasti myös siten, että tulee äksyilleeksi miehelle ja lapsille.

Ja erityisesti siten, että puhelimen soidessa tai piipatessa vakavoituu.

Sitenkin, ettei halua olla aamupäivää yksin lasten kanssa vaan kutsuu itsensä naapuriin, jotta voisi ensin sanoittaa huolensa ja sitten puhua pinnallisia ja kevyitä.

Lopuksi siten, että harteille valahtaa maailman suurin väsymys, kun saa tietää, että tilanne on vakaantunut.  

Ja sitten vielä siltä, että juoksee lenkillä ennätysvauhtia, vaikkei edes tunnu siltä. (Kolmen viikon tauolla ja jouluisella energiatankkauksella saattaa myös olla osansa tässä.)

***

Toivoin edellisessä postauksessa tästä vuodesta viime vuoden kaltaista.  Tasaista ja (positiivisesti) tylsää. Nämä vuoden ensimmäiset päivät ovat kuitenkin antaneet osviittaa siitä, ettei vuosi 2015 välttämättä ole edeltäjänsä kaltainen. 

Vanhempani ovat ikääntyneet. Mitään vakavaa ei vielä toistaiseksi sattunut, mutta saimme muistutuksen siitä, etteivät he ole… öö… entisellään?

On tullut aika miettiä asioita. On tullut aika hoitaa asioita. 

On luultavasti tullut aika vaihtaa rooleja. 

Jaa-a. Saa nähdä, kenen uuteen kotiin ne uudenvuodenjuhlissa saamani avaimet olivatkaan.

***

Tästä ja parista muusta syystä johtuen saatan olla blogirintamalla hiljaisempi. Tai sitten en, vuosi näyttää.

Olen kuitenkin päättänyt viettää tänä vuonna vähän vähemmän näyttöaikaa kuin viime vuonna. Vapautunutta aikaa käytän lukemiseen (lähdinhän mukaan Katien Lilyn puolelle heittämään Kirjan vuoden lukuhaasteeseen) ja lenkkeilyyn (sainhan joululahjaksi puolimaratonin). Olen innoissani molemmista. Ensimmäinen kirja on sivulla 56 ja SportsTrackerissa juoksukilometrejä 12. (Mistä tulikin mieleeni, että tämä blogi on nykyisin melkoinen sekametelisoppa: äitiyttä vähemmän kuin aloittaessa ja kaikkea muuta enemmän. En tiedä, onko sillä mitään väliä, koska matka jatkuu. Äitinä en ole koskaan valmis mutta lasten kasvun myötä elämään mahtuu – onneksi – taas paljon muitakin juttuja. Kuten kirjoja, urheilua, töitä ja joskus jopa matkoja. Ruoanlaittokin on taas isompi ilo kuin silloin pahimman vauva- ja taaperoruuhkan keskellä.)

Väitin aluksi, etten tehnyt vuodenvaihteessa lupauksia, mutta kyllä tämä tietysti nyt vähän lupauksien puolelle meni.

Sellaista se on, kun innostuu haasteista.