Lehmä, joka tahtoi keinua x 100

2013_05_25_8776.jpg

Vaikka äiti jo lukeekin, luetaan meillä etupäässä lastenkirjallisuutta. Ja kaikki, joilla on lapsia, tietävät, että pikkulapset rakastavat toistoa. Niinpä meillä on monta kuukautta putkeen luettu Jujja ja Tomas Wieslanderin teosta Lehmä, joka tahtoi keinua. Kaksi kertaa päivässä. Päivästä toiseen. Kymmeniä kertoja. Ei, varmasti satoja. Otsikko siis vähättelee tilannetta. Jos kirjaa luetaan kaksi kertaa päivässä kolmen kuukauden ajan, sitä on karkeasti laskettuna luettu tähän mennessä 180 kertaa.

Jestas. Ei ihme, että äitiä ja isiä alkaa hieman kyllästyttää.

Olen luvannut lukea esikoiselle nukutustilanteissa kaksi kirjaa pelkästään siitä ilosta, että saan lukea välillä jotain muutakin. Niinpä luemme päivä- ja yönille mennessä ensin yhden äidin valitseman kirjan ja sitten tämän hitiksi nousseen lehmäkirjan.

Vaikka kirjaa luetaan päivästä toiseen, emme onneksi ole vielä siinä tilanteessa, että esikoinen puuttuisi kerrontaan. Itse olen kuulemma pienenä osannut lempikirjani sanasta sanaan ulkoa ja hermostunut täysin, jos lukija on yrittänyt hieman oikoa tai varioida tarinaa. Meillä molemmat kikat menevät vielä läpi. Voin siis tarvittaessa vähän oikoa tai keskittyä eri lukukerroilla eri kohtauksiin.

Olen muutamaan otteeseen yrittänyt markkinoida uusia lempikirjoja olemalla itse erityisen tohkeissani tai lukemalla uusia tarinoita yliampuvan eläytyneesti. Turhaan. Ei ole tämän kirjan voittanutta.

Toisaalta en itsekään jaksa kovin ponnekkaasti saada tätä kirjaa unohtumaan. Kuinka voisinkaan, kun kirjan sanoma on tämä:

Hiphei huhuu.

Ei sitä nyt pidä seistä vain märehtimässä ja möllöttämässä pelkästään siitä syystä, että sattuu olemaan lehmä.

Kaikki, jotka tuntevat Mimmi-lehmän, tietävät, ettei hän ole roolinsa vanki. Mimmi keinuu, koska haluaa, vaikka kaikki muut ajattelvat, etteivät lehmien kuulu keinua. Samanlaisen elämänasenteen haluaisin välittää lapsilleni: Kaikki on mahdollista, jos itse vain haluaa. Unelmia kannattaa tavoitella. Siipiään täytyy koettaa.

Niinpä luen kerta toisensa jälkeen lehmästä, joka tahtoi keinua. Hän on erinomainen roolimalli.

 

 

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Kirjat

Tätejä, tyttöjä, keitä näitä nyt on

2013_05_23_8610.jpg

Vietimme eilen naapureiden kanssa aamupäivää kotieläinpihalla. Eläinten ihmettelyn jälkeen menimme nauttimaan lounasta päärakennuksen kahvilaan. Kahvilassa oli talkoovuorossa ihastuttava nuori nainen, joka luontevasti otti osaa jutteluumme. Silloin kuin sattui saamaan suunvuoron tai äänensä kuuluviin neljän lapsen mekastuksen yli.

Samalla hän hääräili omia hommiaan, esimerkiksi lakaisi lattiaa koululaisryhmän evästauon jäljiltä. Tässä samaisessa lattianlakaisuyhteydessä kävi sitten niin, että meille tuli omissa keskusteluissamme tarve viitataan tähän ihastuttavaan nuoreen naiseen. Jouduin nimittäin kieltämään esikoista, jonka teki mieli potkien levitellä rikkalapiointia odottavia roskakasoja. En tarkalleen muista, mitä sanoin, mutta sen muistan, että nielaisin tyhjää, kun minun piti nimetä kahvilatyöntekijä. En yksinkertaisesti saanut sanottua mitään, vaan mutisin jotain epäselvää jotenkin näin: ”Älä levittele niitä roskakasoja, ömmöm on lakaissut ne kokoon ja laittaa ne kohta roskikseen.” Eikä tämä suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun nimeämisen vaikeus iski.

Aika usein vieraat naiset tuntuvat olevan tätejä ja vieraat miehet setiä, kun heistä puhutaan lapselle. Mutta tässä tapauksessa täti tuntui sopimattomalta. Hän ei millään lailla ollut täti. Täti viittaa mielikuvissani vanhempaan naishenkilöön tai sitten sukulaissuhteeseen. Minä en vielä kolmekymppisenäkään tunne itseäni tädiksi muille kuin sisarusteni lapsille. Vielä vähemmän tunsin itseni tädiksi alle parikymppisenä kaupan kassana. Silloin minua kyllä erittäin usein puhuteltiin kaupan tädiksi.

Toinen vaihtoehto olisi ollut tyttö, mutta en siihenkin liittyy helposti negatiivisia konnotaatioita. En halua turhaan tytötelläkään, vaikka tytöksi nimittäminen olisi ainakin tässä tapauksessa paremmin kuvannut kohdetta.

Jäljelle jäi siis ömmöm. Ei tuntunut sopivalta sekään.

Ömmöm itse kutsui kieltoni jälkeen itseään sujuvasti tädiksi: ”Niin, täti lakaisee kasat kohta pois.” Ilmeisesti hän ei liikaa miettinyt sanan konnotaatioita tai sitten hän on minua sujuvammin sujahtanut tädin rooliin.

Kuinka te nimitätte vieraita naisia? Kuinka viittaatte itseenne vieraiden lasten seurassa?

Puheenaiheet Ajattelin tänään Höpsöä