Mistä tietää olevansa vähän väsynyt?

Nykyisin ei oikein tohdi valittaa olevansa väsynyt, kun ei kuitenkaan heräile keskimäärin 15:tä kertaa yössä ja lisäksi seurustele keskellä yötä puolitoista tuntia kirkassilmäisen vauvan kanssa. Tuntuu hurjalta, että jotkut tälläkin hetkellä tekevät niin. Ja vielä hurjemmalta tuntuu, että on omien blogimerkintöjensä mukaan itsekin tehnyt pari vuotta sitten niin. (Siis ihanko oikeasti se valvoi keskellä yötä tunnin tai puolitoista?! Kyllä minä muistan, että se heräili usein, mutta että valvoikin? On se luonto vaan ovela kettu, kun saa tällaiset asiat unohtumaan. Onneksi on kirjallista materiaalia muistin tueksi.) 

Niin, että itse pääsee nykyisin aika helpolla mitä nyt on viimeisen parin viikon aikana majoittanut sekä enteron että noron ja pitänyt yötä myöten seuraa molemmille. (Hauskoja heppuja molemmat, ei voi muuta sanoa. Tulevat toimeen kaikkien kanssa eivätkä pidä mitään kiirettä kyläillessään.) Niiden jälkeen on sitten eletty jotain vaiheita, joihin liittyy yksi herääminen joskus kello kahden tienoilla ja toinen herääminen joskus viiden tienoilla. Jälkimmäisen heräämisen jälkeen ei yleensä ehditä enää nukahtaa ennen herätyskellon soittoa, koska siihen liittyy paljon pimeitä keskusteluja siitä, onko jo aamu. 

Muttta kyllä minä kuitenkin olen tällä viikolla muutamaan kertaan ehtinyt ajatella, että taidaa joku olla vähän väsynyt. Näitä ajatuksia on tullut mieleen, esimerkiksi tällaisissa tilanteissa:

  • Tyyppi lähtee töistä tuntia liian aikaisin ja luulee, että kuntosalin seinäkello on rikki, koska se näyttää ”väärää” aikaa. 
  • Tyyppi on ihan pokilla kirjoittanut opiskelijoille jakaamaansa monisteeseen, että Juho menee Vantaaseen. Kun tyyppi sitten tunnilla makustelee esimerkkiä ääneen, se tuntuu hänestä hieman kummalliselta, mutta hän ei keksi, mikä siinä on vikana. 
  • Tyyppi kaataa lapselle maitoa, laittaa maitopurkin ja lasin jääkaappiin ja kävelee tyhjin käsin ruokapöytään. Tyyppi ihmettelee, miksi kolme muuta perheenjäsentä tuijottavat häntä kysyvästi.
  • Tyyppi pukee ylleen mekon, jota on ennen pitänyt housujen kanssa tunikana. Tyyppi ihmettelee koko päivän mielessään, miksi mekko tänään tuntuu niin ärsyttävän lyhyeltä. 
  • Tyyppi miettii iltapalan aikaan kuumeisesti, mitä vastaisi lapselle, joka kysyy, miksi äiti nukkuu pöydässä.

Sillä tyypillä on lisäksi aika päheät silmäpussit ja kalpea naama. Ja huonot jutut, kireä pinna ja olematon keskittymiskyky.

Se tyyppi saa nyt luvan mennä nukkumaan.

Perhe Vanhemmuus

Kehitysryöpsähdyksiä

Vielä 3,5-vuotisen äitiydenkin jälkeen ne tulevat yleensä yllätyksenä. Lasten uudet taidot nimittäin.

Muistan elävästi esikoisen ensimmäisen merkittävän kehitysaskeleen: vatsalleen pyörähtämisen. Se tapahtui ihan yllättäen ja odottamatta enkä minä oikein voinut hyväksyä sitä pyörähdyksesi. Pidin sitä vahinkona tai sattumanvaraisena kellahduksena. Vasta, kun esikoinen oli saman päivän sisällä pyörähtänyt vatsalleen kolmesti, uskoin, että hän todella osaa pyörähtää vatsalleen. Silloin minä sitten näppäilin ilouutisen tiedoksi myös miehelle.

Vähän samoin on käynyt kaikkien muidenkin taitojen kanssa. Molempien lasten kohdalla. Yhtäkkiä he vain osaavat jotain, mitä minun on vaikea uskoa, koska taidon harjoittelusta ei ole ollut mitään päteviä näyttöjä. Mistä minä siis voisin tietää, että se tulossa! Ehkä olen huono lukemaan merkkejä tai ehkä ne taidot vain kypsyvät hiljaa ja huomaamatta. 

Oli miten oli, esikoinen on joka tapauksessa oppinut viimeisen parin kuukauden aikana hurjasti uutta. Käynnissä on ollut oikea kehitysryöpsähdys. Ja minä olen tyypilliseen tapaani ollut kaikista taidoista yllättynyt: milloin se tuon on oppinut? Ja epäileväinen: osaako se oikeasti? (Tiedän, olen kamala äiti. Mutta haluan olla varma ennen kuin käyn tuulettamaan villlisti.)

Ensimmäinen yllätys tuli syyskuussa kuopuksen kaksivuotissynttäreiden jälkeen. Laitoin ruokaa keittiössä ja esikoinen puuhaili omiaan vieressä. Hän höpöttti koko ajan jotain osana leikkejään. Jossain vaiheessa kuuntelin hajamielisesti, kuinka hän luetteli numeroita. En kiinnittänyt siihen mitään huomiota, koska numeroiden luetteleminen on lähes jokapäiväistä. Siinä vaiheessa, kun menin hakemaan kermaa jääkaapista, huomasin, että hän järjestelemässä numeromagneetteja jääkaapin oveen. Hän oli jo järjestänyt oikeaan järjestykseen numerot 1‑5 ja etsiskeli parhaillaan numeroa 6. Minulla ei ollut aavistustakaan, että hän tunnistaa numeromerkkejä ja sillä hän ei ollut ollut niistä lainkaan kiinnostunut.

‑ Kulta! Sinähän osaat laittaa numeroita oikeaan järjestykseen! Oletko sinä oppinut sen päiväkodissa?

‑ Ei, Emmi (= naapurin 5-vuotias) opetti minulle.

‑ Täh, milloin? 

‑ Ihanan synttäreillä.

‑ Ai viime viikolla vai?

‑ Niin.

Tässä vaiheessa epäilykseni heräsi, sillä en uskonut hänen muistavan jotain viikko sitten (nopeasti) oppimaansa. Sekoitin numerot ja pyysin häntä laittamaan ne uudestaan järjestykseen.

Ja hän laittoi. Kuuteen asti sujui ongelmitta. Seitsemän ja kahdeksen löysivät paikkansa pienesti avustettuna ja kymppi opeteltiin yhdessä. Sen jälkeen häntä ei ole juuri kiinnostanut järjestellä numeroita kunnes viime viikolla yllätin hänet yhtenä aamuna puuhailemasta numeroiden parissa. Ne olivat taas hienosti järjestyksessä, muutamat vain ylösalaisin. Uskottava kai se on. Hän tunnistaa ainakin numerot 1‑7. Kasia emme tuona aamuna löytäneet.

img_3376.jpg

Toinen uusi taito tuli yllätyksenä muutama viikko sitten. Vaikka piirtelemme ja maalailemme paljon, ovat värityskirjat olleet useita kuukausia ihan käyttämättä, koska ne eivät ole kiinnostuneet. Eräänä päivänä ne kuitenkin sattuivat esikoisen silmiin ja hän alkoi värittää vimmatusti. Hän väritti viimeiseksi illalla ja vaati sängyssä lupausta, että saa värittää taas ensimmäiseksi aamulla.

Me annoimme hänen värittää, ja pari kuvaa harjoiteltuaan hän väritti niin, että värit pysyivät (lähes kokonaan) viivojen sisässä! Viimeksi, kun olin nähnyt hänen värittävän, se oli vain sellaista tuhraamista. Tällä kertaa en edes voinut epäillä hänen taitojaan ‑ todistuaineisto oli pettämättömänä silmieni edessä. Niinpä minä vain ihastelin.

img_3366.jpg

Numeroiden lisäksi esikoinen on viime aikoina kiinnostunut kirjaimista. Hän tunnistaa oman nimensä kirjaimet ja osaa luetella ne. (No okei, koo kuulostaa teeltä, koska hän ei edelläänkään osaa ääntää koota mutta sama se. Hän kuitenkin tarkoittaa koota.) Hän tunnistaa myös pikkusiskonsa nimen kirjaimet sekä monien muiden itselleen tärkeiden nimien alkukirjaimia. Torstai-iltana leikkelimme hänelle 12 pientä lappua, joihin minä kirjoitin hänen luettelemansa nimet/sanat. Hän opetteli tunnistamaan ne ja esitteli ylpeänä taitoa isille. Seuraavana päivänä hän oli hämmästyttänyt mummia ”lukemalla” lappujen nimet. Lukemalla lainausmerkeissä siksi, että en usko hänen osaavan lukea. Ja nyt ei oikeastaan edes ole kyse minun uskomisesta ‑ tämän minä tiedän. Hän ei osaa vielä lukea mutta hän muistaa ulkoa, miltä muutamat tutut kirjainyhdistelmät näyttävät. Ei hassumpi taito sekään ja varmasti iso askel lukutaidon suuntaan. Jos asia jaksaa häntä kiinnostaa, voi lukutaitokin tästä kai kehittyä.

Tyypilliseen tapaansa hän on kuitenkin säilönyt laput perjantain jälkeen jonnekin omaan piiloonsa eikä ole osoittanut enää mitään kiinnostusta niitä kohtaan. Luultavasti hän jonakin päivänä saa minut ällistymään sillä, että osaa lukea.

Numerojen ja kirjainten tunnistamisen sekä värittämistaitojen lisäksi hän on oppinut tänä syksynä pukemaan ja riisumaan kokonaan itse. Ainoastaan sukat tuottavat joskus kiireisellä hetkellä hankaluuksia. Minä olen siis saanut opetella siihen, että käteni ovat paljon enemmän vapaana kuin ennen. Aamuisin, kun hän suhraa vaatteidensa kanssa, minä ehdin yleensä viikata pyykkitelineestä kuivuneet pyykit. Silkkaa ajansäästöä!

Myös pienet vessahädät sujuvat omatoimisesti, isommissa tilanteissa tarvitaan vielä apua. Tai sanotaanko nyt vaikka niin, että minä haluan vielä osallistua.

Itsenäistymiseen kuuluu myös se, että hän haluaa nykyisin käydä suihkussa itse. Tähän asti sentään yhdessä meidän muiden kanssa, mutta eilisiltana kävi näin:

Ota vaatteet pois, mennään suihkuun.

Enkä! Minä haluan käydä suihkussa itse.

Joo, joo. Sinä saat käydä itse. Toinen suihku on vapaa.

Äiti, minä haluan käydä suihkussa rauhassa! Ihan yksin.

Aaa. No ota kuitenkin vaatteet pois. Isi on kohta valmis ja sitten on sinun vuoro.

Meillä taitaa asua iso poika. 

Iso poika saattaa myös menettää hermonsa, kun äiti ei tajuu. Lauantaina käytiin tällainen keskustelu:

‑ Äiti, minä tein ytäksömtipavuts.

‑ Mitä?

‑ Minä tein ytäksömtipavuts.

‑ Okei. Mikä se on?

‑ NO YTÄKSÖMTIPAVUTS!

‑ Hmm… Mikähän se oikein on?

Esikoinen kääntyy vihaisena ympäri ja marssii tiehensä. (Ihan kuin äkäinen teini-ikäinen.)

‑ Äiti ei ymmärrä!!!

Perhe Lapset Vanhemmuus