Muistin taas viime viikolla, miksi pidän työstäni. Viikkoon sopi monia hyviä hetkiä, mutta tämä keskustelu ilahdutti minua erityisesti:

Opiskelija 1: Juotko sinä kahvia?

Minä: Joo, joka päivä.

Opiskelija 2: Oletko sinä suomalainen?

Minä: Joo, olen.

Opiskelija 3: Puhutko sinä japania?

Minä: En puhu. 

Opiskelija 4: Rakastatko sinä presidentti?

Minä: Mitä?

Opiskelija 4: Rakastatko sinä presidentti?

Minä (todennäköisesti kysymysmerkin näköisenä): Presidenttiä?

Opiskelija (presidentin nimeä tapaillen): Joo, Saa… Saa-u-lii Nii… Nii…

Opiskelija 5: Sauli Niinistö!

Minä (hämmentyneenä): En rakasta.

Opiskelija 4 (säikähtäneenä): Miksi???

Minä (hitaasti ja selkeästi): Minä rakastan minun miestä ja lapsia. Minun perhettä. Mutta en rakasta presidenttiä.

Opiskelija (ilahtuneena) 4: Aaa… okei.

Opiskelija 5: Rakastatko sinä kotimaa?

Minä: Kotimaata? Rakastanko minä Suomea?

Opiskelija 5: Joo.

Minä (empien): No joo, kyllä kai. Mutta minä rakastan myös koko maailmaa.

Tullakseni ymmärretyksi minun oli käveltävä seinällä olevan maailmankartan luo ja piirrettävä käsilläni ympyrä, jonka sisään koko maailma mahtui. Joukko opiskelijoita nyökytteli tämän jälkeen tyytyväisenä. Yksi huusi innoissaan ”minä, minä, minä… myös… kin… minäkin!”. Tämän kommentin jälkeen minä hyrisin tyytyväisyydestä, koska koin, että jotain aiemmin päivällä selittämääni oli sisäistetty.

Keskustelu käytiin ryhmässä, joka aloitti suomen kielen opintonsa nollasta kaksi viikkoa sitten. Kurssille tullessaan he osasivat vain yksittäisia sanoja ja fraaseja. Viikkoa myöhemmin harjoittelimme vaihtoehtokysymyksiä, ja käskin heidän esittää kysymyksiä minulle. Alkeiskurssilla näin uskaltaa epäröimättä tehdä, sillä kysymykset ovat yleensä harmittomia. Kourallisella sanoja ei kovin kummoisia kysytä. 

Joskus voi kuitenkin käydä kuten yllä: näennäisesti yksinkertaisissa kysymyksissä onkin niin paljon merkityksiä, että päätä huimaa.

Kuten esimerkiksi se, rakastanko minä presidenttiä tai kotimaatani. En tiedä, mitä opiskelijat vastauksistani ajattelivat ja kuinka he ne ymmärsivät, mutta toivon, että heille syntyi edes pieni ymmärrys rakkaudesta, yhteiskunnasta ja maailmasta. 

Ehkä he alkoivat aavistella, että suomen verbi rakastaa on niin voimakas, ettei sitä tuhlata ihan keneen tahansa. Presidenttiä ei tavallisesti rakasteta. Ja mikä vielä tärkeämpää: presidenttiä ei tarvitse rakastaa eikä edes väittää rakastavansa. Suomessa ei joudu ongelmiin siitä, ettei tunnusta ihailuaan valtion päämiehelle.*

Mutta joissakin maissa joutuu. Sen vuoksi kysyjä säikähti, kun vastasin, etten rakasta presidenttiä. Hän pelkäsi. (En tosin tiedä kenen puolesta – omastaan vain minun.)

Ja sillä hetkellä (tai ehkä tauolla keskustelua uudelleen miettiessäni) minä taas muistin sen, mikä rikkaus on, kun saa päivittäin kohdata eri kulttuureja. Nähdä, että asiat voivat olla toisinkin. Monella tavalla toisin. 

* Sen sijaan täällä voi saada viranomaiset peräänsä siitä, että viljelee sanaa viski. Hoh-hoijaa. Keskustelen asiasta opiskelijoiden kanssa sitten, kun he osaavat sylillisen sanoja. Tänään puhumme säästä ja siitä, mistä saa huomenna ilmaista kakkua.