Joskus sitä vain erehtyy suuresti. Minä luulin, ettei minua kiinnostaisi lukea romaania, jonka aiheena on Saksan varusteluministerin matka Suomen Lappiin vuonna 1943. 

Mutta sitten minä onnekseni osallistuin kirjallisuustapahtumaan, jossa kirjailija oli itse puhumassa romaanistaan. En mennyt kuuntelemaan häntä, mutta hänen esitelmänsä sattui olemaan kahden minua kiinnostavan esitelmän välissä. Ja niin minä löysin yöpöydälleni teoksen, jota olisin halunnut ahmia yötä myöten.

En kuitenkaan ahminut vaan luin maltillisesti ilta kymmeneen ja sammutin sitten valot. Jotta jaksaisin omaa arkeani.

Heidi Köngäksen Dora, Dora (2012) kuulostaa aiheena perin juurin tylsältä ja kulutetulta. Onhan näitä toisen maailmansodan pyörteisiin sijoittuvia teoksia. 

Seven-pokkarin takakansitekstikään ei tehnyt elettäkään houkutellakseen lukemaan:

Kolmannen valtakunnan varusteluministeri Albert Speer matkustaa jouluna 1943 seurueineen Suomen Lappiin. Hän haluaa Jäämeren rannalle, pimeimpään kaamokseen, sillä yhteys Führeriin on poikki.  Hurjaa matkaa pimeyden ytimeen ohjaavat ne pohjimmaiset: halu ja nälkä. 

Kiihtyvät kierrokset johtavat räjähdykseen.

Aihe kyllä kiinnostaa minua: olen lukenut, katsonut ja kuunnellut paljon sen ympärille liittyvää. En vain uskonut, että siitä voisi vielä kerran irrota jotain tuoretta ja erilaista.

Jopa kirjailija itse sanoi hylkineensä aihetta aluksi. Se kuulosti hänestäkin kuolettavan tylsältä. Mutta se ei jättänyt häntä rauhaan. 

Kaikki oli saanut alkunsa saksalaisesta kirjakaupasta, jossa kirjailija oli törmännyt erään teoksen sivuilla sotavuosina otettuun valokuvaan. Kuvassa oli korkea-arvoinen saksalanen sotilas ja pieni kiusaantuneen näköinen kansallispukuun pukeutunut lappalainen, joka keitti nokipannukahvia. 

Kuva ei jättänyt kirjailijaa rauhaa. Siitä alkoi kasvaa hänen päässään tarina, jota hän ei aluksi ottanut vakavissaan. Se ei tuntunut kertomisen arvoiselta. 

Kirjailija jopa yritti vaientaa tarinaa keskittymällä aktiivisesti toiseen tarinaan, mutta lopulta palaset loksahtivat kohdilleen. En muista varmaksi, mitä hän palasten loksahtamisesta sanoi, mutta muistelen ratkaisun liittyneen siihen, että hän keksi liittää tarinaan yhdeksi kertojaksi taikurin, joka oli vasten tahtoaan ja lyhyellä varoitusajalla revitty osaksi matkaseuruetta huolehtimaan vapaa-ajan ohjelmasta yhdessä viulistin kanssa.

Muita kertojia ovat todellinen historiallinen henkilö Albert Speer, joka oli natsi-Saksan pääarkkitehti ja varusteluministeri, hänen sihteerinsä Annemarie sekä suomalainen tulkki Eero. 

Todellisen historiallisen henkilön ja monien kertojaäänien käyttäminen on mielestäni aina riskialtista: Ei ole helppoa taiteilla uskottavasti fiktiivisessä teoksessa todellisella henkilöhahmolla, josta lukijalla on ennakkokäsitys. Eikä ole helppoa hallita monia kertojaääniä, kertoa monella suulla yhtä tarinaa. 

Mutta Köngäs on tehnyt taustatyönsä perusteellisesti ja rakentanut tarinansa huolellisesti. Dora, dora on huikea romaani. Se on niin huikea, että sen voisi helposti uskoa olevan totta. Minusta tuntuu, että moni kirjallisuustapahtumaan osallistunut kuulija uskoi sen olevan totta.

Ja onkin siinä paljon totta. Se täydentää ja elävöittää suomalaista historiankirjoitusta monilla sodanaikaiseen liittolaisuuteen liittyvillä seikoilla. Esimerkiksi sillä, kuinka Lappi käytännössä oli sodan aikana miehitetty. Ja sillä, että että Pohjois-Suomi oli täynnä vankileirejä, joiden olot olivat luultavasti samaa luokkaa kuin keskitysleireillä.

”Metkasti se menih niin, että kantaväestölle ruvettiin jakamaan kulkulupia. Senthän omallaa maallaan”, kertoi osuuskaupan myyjä kun kävin siellä tänään.

Mutta siinä on myös paljon kuvitelmaa. Vain Albert Speer itse tiesi, mikä oli totta. 

Minä pidin romaanista siksi, se että tarkasti ja taitavasti kerrottu tarina. Se imaisi lukijan joulunaikaan sijoittuvaan mutta ei millään lailla jouluiseen matkaan Suomen Lappiin vuonna 1943:

Pakkasta oli aamulla Pohjanhovin mittarissa kaksikymmentäseitsemän astetta ja tuuli vielä lisäsi sen tehoa. Hengittäminen lähes sattui, kun nousin autosta Rovaniemen Haus der Kameradschaftin luona. Rakennuksen ulkoseinät olivat aivan valkoisen jääkidekerroksen peitossa. Tiesin, että raa’alla ja sumuisella pakkassäällä rakennusten pystysuoriin pintoihin ja kärkiin tiivistyvää harmää nimitettiin myös kuuraksi. Luin rakennuksen luona olevasta tienviitasta outoja paikannimiä: Muonio, Kittilä, Sinettä, Ranua ja Petsamo. Vaikeita nimiä lausuttavaksi, tunsin niistä vain Petsamon, jonne olimme menossa. Sinne oli matkaa tienviitan mukaan viisisataakolmekymmentäyksi kilometriä, edessä oli siis pitkä päivämatka näin talvikelillä.

Romaanissa on koko ajan kylmä. Ei vain siksi, että ollaan joulukuisessa Lapissa, vaan myös siksi, että ollaan keskellä sotaa. Sota ei ole lämmintä, se on niin kauhistuttavan kylmää, että lukijan ‑ ainakin minun ‑ on välillä pakko nostaa katse kirjasta ja katsoa ulos ikkunasta. Vetää ylle peittoa tai laittaa jalkaan villasukat. Hengittää ja yrittää ymmärtää voimatta kuitenkaan ymmärtää.

Vangit eivät olleet enää ihmisen näköisiä oltuaan kolme kuukautta maan alla. Vartijat nimittivätkin heitä kuristetuksi ihraksi. Kuulin, kuinka he hoputtivat heitä eteenpäin, hakkasivat kepeillä pois meidän tieltämme: ”Jätteet, liikkeelle!” tai ”Vauhtia, ruumiit!” Luurangonlaihat miehet vetivät kivimurskevaunuja paljain käsin ja osa kantoi kivikuormaa selässään pitkin heikosti valaistuja käytäviä, missä väkeä oli niin paljon, että he kompastelivat toisiinsa. Kun joku lopetti liikkeensä ja elämänsä, hänet yksinkertaisesti kannettiin sivuun ja jatkettiin töitä. Toimintaa johti tehokas kiire. Se miellytti minua.

Romaanin suurimmat ansiot ovat siinä, että se pyrkii selittämään epäinhimillistä. Kaikki romaanin henkilöhahmot ovat uskottavia. He toimivat niin kuin ihmiset sodassa (olettaakseni) toimivat: pelokkaasti, välinpitämättömästi ja velvollisuudentunteisesti, epärationaalisesti ja silmänsä sulkien, kylmästi ja vallanhimoisesti. Välillä myös kuvottavasti. Kuka mitenkin, kaikki parhaansa mukaan selviten. Heitä on mahdollista ymmärtää.

Jos he haluavat, he saavat selville, että isoäitini Ellfried Silberberg oli juutalainen. Minä en ole täysin puhdasta arjalaista rotua. Minä olen sekarotuinen, varttijuutalainen niin kuin virallisesti sanotaan. Se ei ole tullut vielä esiin, eikä minulta ole vaadittu mitään dokumenttiä arjalaisesta syntyperästä. En ole koskaan harjoittanut juutalaista uskontoa, koska isoäiti taipui miehensä kristilliseen uskoon. Silti minä tiedän. Pelko kulkee mukanani, pelko ja kauhu, puren taas kynsiäni, välillä en pitkään aikaan purrut, nyt olen taas alkanut. Se ei tee hyvää sormilleni, altistaa ne tulehtumille. 

Willamo olisi lähtenyt tulkiksi, jos vain olisi päässyt. Minä pääsin, mutta juuri nyt ei huvita yhtään mikään. Olisimpa kotona omieni luona. Tunnelma täällä on koko ajan jotenkin niin painostava. Eikä se johdu Petsamosta, ei edes kylmästä ja tyhjästä ja kaamoksesta, vaan sodasta ja saksalaisista. Loppuisipa tämä perkeleen sotiminen ja vähän äkkiä. Koko minun nuoruuteni menee odotteluun ja pokkurointiin.

Minä olen kuullut liian paljon sellaista, minkä olen vain yksinkertaisesti painanut pois tietoisuudestani. En ole halunnut ajatella, koska en voi millekään yhtään mitään. Minähän vain kirjoitin puhtaaksi, luetteloin ja tarkistin, että numerointi oli kohdallaan. Niistä minä olin vastuussa, vain niistä. Diaario ennen kaikkea.

Minä otin vallan, kun sitä tarjottiin. Tiesin, että se valta oli otettavissa. En ollut sattumalta paikalla, kun ministeri Todtilla on neuvonpito Hitlerin kanssa. Führer oli tyytymätön häneen.

En jaksa enää. Ei sodan maassa voi olla enkeli.

Ja siltikin. Sitä kaikkea on mahdotonta ymmärtää. 

”Ennen sotaa, ajatella, ettei ollut sotaa.”

”Joskushan tämä päättyy.”

”Koulukirjoissa ne sodat aina alkoivat ja päättyivät yhtä täsmällisesti.”

”Nyt me tiedämme mitä siinä viivan välissä oli.”

”Viivan väliin voi mahtua valtavan paljon.”

Ajatus sodan jättämisestä pelkäksi kahden vuosiluvun väliseksi viivaksi naurattaa meitä kumpaakin.

Kamala aihe, hieno romaani. Lue ihmeessä, jos et ole vielä lukenut.