Tuumasimme miehen kanssa, että meillä olisi kesällä mahdollisuus lähteä pienelle ulkomaanmatkalle. Jihuu!
Ajattelimme, että voisimme lähteä kaksin, kun se viimekesäinen 5-vuotishääpäivämatkakin jäi tekemättä.
Kaksin lähteminen tarkoittaa sitä, että matkan on oltava kohtuullisen lyhyt. ”Enintään 4 yötä”, sanoin minä.
Silloin ei lähdetä kovin kauas. ”Kaupunkilomalle Eurooppaan”, totesimme yksimielisesti.
Mies oli joustavampi ja antoi minun valita kohteen.
Olin innoissani: ”Pariisiin, Berliiniin tai Wieniin!”
Aloimme etsiä sopivia lentoja ja hotelleja. Aika pian päädyimme Pariisiin – sinnehän meidän piti jo viime kesänä mennä.
”Ihanaa! Mietitään vielä sitä ajankohtaa ja varataan matkat huomenna!” päätimme yhteen ääneen sunnuntai-iltana. (Tai no, mies ei ehkä käyttänyt sanaa ihanaa.)
Mutta.
Sitten aloimme miettiä neljää yötä erossa lapsista:
– Se on aika pitkä aika.
– Tuleekohan niille ikävä?
– Tuleekohan meille ikävä? (No tietysti tulee, mutta tuleeko nin kova, että reissusta ei nauti?)
– Pitäisiköhän sittenkin lähteä perhelomalle?
– Katsotaanpas paria vaihtoehtoa…
– Ei hitto, kyllä meidän pitää osata tehdä lomia ihan vain kahdestaankin.
– Entäs perheloma Berliiniin? (Mielenkiintoista sekin, ettemme enää ajatelleet Pariisia, kun puhuimme perhelomakohteista.)
– Tai Italiaan?
– Vaikka olisi se kyllä aika mukavaa ihan kahdestaan. Mieti, mitä säätöä se on lasten kanssa.
– Mutta on niiden kanssa kyllä ihanaakin. Vähänkö ne olisi innoissaan jossain rantakohteessa.
Nyt on torstai ja jahkaamme edelleen. Hitto. Tämä on yksi niistä asioista, joihin en osannut ennen lasten syntymää varautua. Siis siihen, etten osaisikaan enää suunnitella reissua ilman lapsia, vaikka kuvittelin, että ihan hyvin osaisin. Tai että ainakin haluaisin.
Neljän päivän jahkailun jälkeen alan kallistua sille kannalle, että lähdemme kahdestaan. Jo sen vuoksi, että se tuntuu hankalalta.
Yhteistä aikaa ja parisuhdettakin täytyy vaalia. Sillä parisuhdehan tässä kuitenkin on se pysyvä yksikkö. Lapset kasvavat, heille tulee vähitellen omia menoja ja joskus omia matkojakin. Lopulta he kai muuttavat kotoakin. Ja silloin me olemme kaksin.
Ja sitä paitsi: olimme viime syksynä viikonlopun kahdestaan Helsingissä. Sekin tuntui aluksi mahdottomalta mutta oli todellisuudessa ihan mahdottoman mukavaa.
