”…kai tää on mesta nasta / en tiedä paremmasta / ainakin kaupunginjohtajasta / tää lähentelee taivasta”
Näin laulaa Eppu Normaali laulussa Puhtoinen lähiöni.
Minäkin katson usein ulos ikkunasta ja eilen tämä laulu alkoi soida päässäni. Pesin hampaita ja katselin ulos kodinhoitohuoneen ikkunasta. Tai no, päässäni soi vain lause ”katson ulos ikkunasta”. En muistanut enenpää enkä edes keksinyt, kuka niin lauloi. Se selvisi aamulla Googlesta.
Mutta ne ikkunat. Kun eilen hampaita pestessäni katselin ulos ikkunasta, aloin ajatella, että ikkunasta näkee aika paljon muutakin kuin vain maiseman. Siitä näkee vuodenaikojen vaihtumisen ja ajankulun. Siitä näkee menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden.
Eilen illalla pysähdyin ensiksi hetkeen. Nautin valoisasta illasta, ilta-auringon säteistä ja vihertävästä nurmikosta. Ajatukseni karkasivat nopeasti kesään. Siihen, että pian voin kodinhoitohuoneen ovesta kantaa pyykit ulos kuivumaan. Ja että pian voimme paljain jaloin juoksennella pihamaalla. Ja että pian olemme päivät pitkät kotona. Silloin mennään ulos aina, kun on hyvä sää. Lapset kirmailevat onnettoman pienen raja-aidan yli naapuriin ja aikuiset huutavat, ettei niin saa tehdä, mutta tallustavat itse perässä. Lapset leikkivät, aikuiset istahtavat terassille juttelemaan. Juodaan kahvia tai mehua. Syödään jäätelöä. Mietitään, että pitäisi lähteä tekemään ruokaa, mutta päätetään vain grillata sinun, minun ja meidän makkarat kaikille. Syönnin jälkeen todetaan, että onpa kuuma, ja täytetään uima-allas lapsille. Käydään uikkarit ja pyyhkeet kotoa. Annetaan lasten pärskiä. Huomataan, että kello on jo seitsemän ja täytyy kai lähteä kotiin iltapalalle. Sovitaan, että toistetaan huomenna sama meillä.
Sitten ajatukset jostain syystä kiertyivät puolentoistavuoden taakse lokakuuhun. Muistin, kuinka olin eräänä harmaana iltapäivänä itku kurkussa tuijottanut ulos samaisesta ikkunasta hytkytellen sylissäni kuukauden vanhaa kuopusta. Olin väsynyt ja turhautunut. Vauva oli itkuinen eikä nukkunut päivällä. Minä yritin esikoisen päiväuniaikaan pitää häntä hiljaisena. Hyssyttelin häntä usein kodinhoitohuoneessa, koska se oli tarpeeksi monen suljetun oven takana lastenhuoneesta, jossa esikoinen nukkui. Tuona surkeana iltapäivänä muistan ajatelleeni, että miltähän maisema näyttää tammikuussa. Tammikuun ajatteleminen tuntui lohdulliselta. Ajattelin, että tammikuussa kaikki on jo varmasti helpompaa. Halusin tietoisesti painaa lokakuisen tunnelman mieleeni, jotta voisin sitten tammikuussa huomata muutoksen. Päätin, että joku tammikuinen päivä minä taas katson ulos ikkunasta ja huokaan helpotuksesta.
Aikanaan tammikuu sitten tulikin. Minä katsoin monena päivänä ulos tuosta samaisesta kodinhoitohuoneen ikkunasta, mutta en tainnut vielä huokaista helpotuksesta. Oli kamala pakkanen ja paljon lunta. Aurinko ei juuri paistanut. Minä olin – jos mahdollista – vieläkin väsyneempi. Vietimme kuopuksen kanssa edelleen paljon esikoisen päiväuniaikaa kodinhoitohuoneessa. Tammikuussa sen vuoksi, ettei hän edelleenkään nukkunut hyvin päivällä ja että hän oli jo oppinut ääntelemään kovaäänisesti. Vaimensi hänen kiljahtelunsa sulkeutumalla mahdollisimman monen oven taakse. Tammikuussa ikkunasta ulos katsellessani siirsin ajatukset kesään. Sitten kaikki ainakin on jo helpompaa.
Ja niin olikin. Viime kesänä minä aloin katsella ulos kodinhoitohuoneen ikkunasta hampaita pestessäni. Samalla annoin ajatukseni lentää. Milloin minnekin. Aloin nauttia vuodenaikojen vaihtelusta ja rakennustyömaan pikkuhiljaisesta muuttumisesta asuinalueeksi.
Eilenillalla mietin viimeiseksi, miltä maisema mahtaa näyttää 10 vuoden kuluttua. Naapurit ovat ainakin saaneet keskeneräiset rakennuksensa valmiiksi ja piha-aidat ovat kasvaneet korkeiksi.
Sitten säikähdin: Mitä meille kuuluu 10 vuoden päästä? Vieläkö minä katson tästä ikkunasta? Entä muistanko minä vielä tämän toukokuisen illan? Kun olin 33 ja kahden pikkulapsen äiti. Kun alkamassa oli jälleen yksi työttömänä vietety kesä.
Silloin minä käännyin pois ikkunasta ja sylkäisin hammastahnat lavuaariin. Ajattelin, että juuri nyt on hyvä.
