Elämänviisauksia nuotiopaikalla
Tiedättehän yleiset nuotiopaikat. Niiden penkeissä, pöydissä, huusseissa ym. puisissa rakennelmissa on aina jotain tekstiä. Se on kai se (nuorison) universaali tarve kaivertaa itsestään ja vietetystä hetkestä muisto universumille.
Yhdet pitävät niitä töhryinä, toiset taiteena ja kolmannet kulttuurihistoriallisina dokumentteina. Minulla ei oikeastaa ole omaa mielipidettä siitä, mitä ne ovat. Mutta minusta ne ovat viihdyttäviä. Aivan kuten vessanseinäkirjoituksetkin. Ne on aina pakko lukea.
Joskus ne ovat vain ajattelemattomia tuherruksia, joskus suoranaisia metaforisia helmiä.
Tänään makkaranpaistoretkellä kohtasin tämän:
Timantit on ikuisia
Paskat ole
En kutsuisi sitä helmeksi, mutta se sai naurahtamaan.
Naurahtamaan saivat myös esikoisen nokisesta nakista mustunut naama ja kuopuksen tarve testata pitkospuita.
Makkaranpaistoretken seurauksena muistin taas sen, että ulos kannattaa lähteä, vaikka ei aluksi huvittaisi.
Lisäksi muistin sen, että tulen ääressä on hyvä olla. Tuleen tuiottaminen pysäyttää ajan ja terapoi mieltä. Palavassa nuotiossa on jotain maagista ja se vangitsee niin lapsen kuin aikuisenkin. Kuopuksemme istui luultavasti noin varttitunnun ukin sylissä nuotiota katsellen. Ihan hiljaa.
Joku viisas on joskus sanonutkin, että virtaavaa vettä, palavaa tulta ja nukkuvaa lasta jaksaa katsella loputtomiin.
Allekirjoitan.