Minulla oli tänä kesänä kaksi viikkoa lomaa, ja viikon siitä saimme viettää koko perheen voimin. (On kai oikeutettua puhua jo imperfektissä, kun viimeinen lomapäivä on kääntynyt iltaan.) Päätimme lähteä moikkaamaan ystäviä ja sukulaisia Etelä-Suomeen. ”Ja Muumimaailmaan!” vaativat lapset. Miehelle tuli suunnitelluksi reissuunlähtöviikonlopuksi ystävän polttarit. Minä päätin lähteä lasten kanssa etukäteen junalla. Kaksi päivää ennen lähtöä esikoinen hyppäsi alas naapurin trampoliinilta niin, ettei pystynyt kävelemään. Jalka turposi ja se kuvattiin, mutta siitä ei löytynyt murtumia. Peruin junamatkan ja jäimme odottamaan, että isi joutuisi polttarireissultaan.

Sunnuntaina iltapäivällä pääsimme matkaan. Ajoin alkumatkan ja tuskailin sitä, kuinka tylsää ajaminen oli. ”Junassa voi sentään käyttää koko matka-ajan hyödyksi!” Edes radiosta ei kuullut mitään, koska takapenkillä katseltiin Viirua ja Pesosta. Loppumatkan istuin kyllästyneenä apukuskin paikalla, sillä huomasin unohtaneeni pakata matkalukemista. ”Hirveää tuhlausta! Kerrankin saisin lukea tuntitolkulla rauhassa!” Saavuimme Helsinkiin illalla ja taistelimme lapset nukkumaan noin puolitoista tuntia normaalia nukkumaanmenoaikaa myöhemmin.

Seuraavana aamuna lapset heräsivät normaaliin aikaan kuudelta. Kun emme enää saaneet pidäteltyä apinoita rauhallisena sisätiloissa, lähdimme haahuilemaan päämäärättömästi keskustaan. Tarkoituksena oli tarjota lapsille sellaista elämyksiä kuin rautiovaunuajelu ja kahvilalounas. Kesken bussimatkan miehen ystävä ilmoitti, että hekin ovat tulossa keskustaan. Sovimme treffit Fazerin aamupalalle, jotta ehtisimme vaihtaa vähän kuulumisia. Kuulumisten vaihtamisten sijaan kävin jatkuvasti santsaamassa kroissantteja ja juomista, käytin lapsia vessassa ja yritin vahtia, etteivät he nappailleet konvehteja avoimista karkkilaareista. Ehdin tehdä kolme keskustelunavausta, jotka kaikki jäivät kesken. En ehtinyt lainkaan pitää sylissä suloista 11-kuista, jonka kohtaamista olin odottanut. Aamiaisen jälkeen hyppäsimme ratikkaan. Lapset kinastelivat ikkunapaikoista ja siitä, kutsutaanko raitiovaunua ”ratikaksi” vai ”raketiksi”. 

Palasimme kyläpaikkaan päiväunille. Ensin kiristimme lapset nukkumaan, sillä ettei muuten pääse Lintsille. Päiväunien jälkeen kiristimme lapset syömään sillä, ettei muuten pääse Lintsille.

Linnanmäellä ostimme kymmenen kertalippua, jotta mahdollisimman moni kolmesta aikuisesta saisi osallistua huvitteluun. Lysti teki 80 euroa. Mies kuvaili summaa ryöstöksi keskellä kirkasta päivää. Esikoinen hätääntyi ja kyseli paniikissa, mitä meiltä on ryöstetty.

Lapset halusivat karuselliin, sen jälkeen ilmaisiin miniautoihin ja uudestaan karuselliin. Kuusi lippua oli käytetty. Mies meni serkkunsa kanssa vuoristorataan ja minä yritin houkutella lapsia ilmaislaitteisiin. He halusivat vain vesilabyrinttiin, jonka läpi on tarkoitus selviytyä vesisuihkuja väistellen. Oli viileä ja niin helvetin kova tuuli, että tukka meinasi lähteä päästä. Riisuin lapset niin vähiin vaatteisiin kuin kylmässä säässä kehtasin ja laskin heidät irti. He kiljuivat riemusta eivätkä todellakaan väistelleet vesisuihkuja.

Hetkeä myöhemmin mies tuli serkkunsa kanssa vuoristoradasta ja kohotteli ratkaisulleni kulmia. ”Ne halusivat!” Karkasin miehen serkun kanssa keinukaruselliin. Se oli juuri sellainen kuin muistinkin: kutkutti ihanasti vatsan pohjasta. Istuin kyydissä kykenemättä lopettamaan hymyilyä. Olin onnellinen. Ja kaikki kymmenen lippua oli käytetty. Olimme olleet Linnanmäellä tunnin. 

Palasimme labyrintille. Mies yritti juuri vaihtaa kuivia vaatteita täyttä kurkkua kiljuvalle kuopukselle. Esikoinen seisoi vieressä litimärkänä, huulet sinisinä ja hampaat kalisten. Miehellä meni hermo ja hän kyseli kireänä, kannattiko. Puolustin edelleen leväperäisyyttäni sillä, että lapsilla oli niin hauskaa. Emme voineet mennä luvatuille jätskeille, koska lapset tärisivät kylmästä.

Illalla juttelimme lasten kanssa siitä, mikä oli parasta tänään. ”Labyrintti”, sanoi esikoinen hetkeäkään epäröimättä. ”Labyrintti”, toisti kirkasääninen kaiku vierestä.

Kannatti.

Tiistaina piti sataa, mutta aamulla paistoi aurinko. Olimme jo lähdössä yöpaikastamme seuraavaan, kun mies keksi, että voisimme käydä Korkeasaaressa, koska sää sen kerran sallii. Kävimme Korkeasaaressa. Kuopus sai matkalla leppymättömät kilarit siitä syystä, etten pystynyt auttamaan hänelle aurinkolaseja nenälle etupenkiltä käsin. Mustikkamaan kohdalla sanoin miehelle, että Korkeasaaren jälkeen käymme lounaalla Aliassa.

Kuopus kiljui vielä Korkeasaaren parkkipaikalla niin, etten kyennyt näkemään vierailullemme mitään tulevaisuutta. Mutta jos lapsi on jääräpäinen, niin niin on myös hänen äitinsä. Työnsimme parivaljakon saareen. Jossain siirtymän vaiheessa kuopus unohti kiukkunsa ja alkoi innostua.

Näimme heti kärkeen tiikerit, jotka suorastaan esiintyivät meille. Ne olivat vaikuttavia. Näimme myös leijonat ja jotain pienempia eläimiä, joiden nimiä en muista. Minulla oli koko ajan hieman pala kurkussa vangittujen eläimien vuoksi. Kuningasmerikotkan häkin kohdalla minulla meinasi lopulta päästä itku. Kotka levitti suuret siipensä ja lennähteli onnettoman pieniä pyrähdyksiä. Välillä se istahti kalliolle ja katseli kaihoisasti merelle.

Kun olimme matkalla katsomaan esikoisen toivomia visenttejä, tyyppi liukastui kostealla laatalla ja repi säärensä haavoille. Pintanaarmut hyytyivät nopeasti mutta juuri korjaantunut tunnelma oli taas pilalla. Esikoinen ei halunnut katsoa enää mitään. Kärräsimme suu mutrussa istuvaa tyyppiä häkiltä toiselle. Kauriit eivät kiinnostaneet. Visentit eivät kiinnostaneet. Apinat eivät kiinnostaneet. Lopulta kahviosta saadut laastarit lohduttivat sen verran, että pillimehun ja neljäsosasämpylän jälkeen alkoi jo naurattaa, kun pöydän ympärillä kiertelevä valkoposkihanhi ojenteli kaulaansa närkästyneenä pöydänalusen muruttomuudelle. Kävimme vielä katsomassa kamelit, kengurut ja karhut ja lähdimme leppoisissa merkeissä takaisin autolle. Kun pääsimme autoon, lapset simahtavat takapenkille kolmessa minuutissa. Unohdimme Alian. Mies kurvasi nälissään Mäkkärin pihaan ja kävi syömässä jotakin. Minä istuin autossa, kuuntelin radiota ja söin metrilakua. Illaksi ajoimme ystäväperheen luo yökylään ja saimme taivaallista makaronilaatikkoa. Kuopus kehui käyneensä aamulla Afrikassa.

Keskiviikkonakin piti sataa muttei satanut, vaikka taivas roikkui harmaana niskassa. Uhmasimme sade-ennusteita ja lähdimme Muumimaailmaan. Kävimme läpi samanlaiset narinat ja rähinät kuin edellisen aamun automatkalla. Kaikkien mieliala kuitenkin koheni, kun kurvasimme Muumimaailman autoparkkiin. Ostimme 2 litraa herneitä, joilla saamme pidettyä lapset aloillaan bussi- ja kävelymatkan kohteeseen. Muumimaailmassa lapsia täytyi ainostaan pidätellä katoamasta. He halusivat Muumitaloon ja jumittivat sen jälkeen laskemaan putkiliukumäkeä Muumipeikon talolle. Jouduimme lahjomaan heitä eteenpäin.

Kiersimme metsäpolun, jonka varrelle sattui Muumipapan laiva, Hosulin ja Sosulin purkki sekä Nuuskamuikkusen leiri. Lapsia kiinnosti eniten laivan vierestä löytynyt virta, jossa sai uittaa laivoja, sekä Hosulin isännöimä hiekkalaatikko. Joka paikassa oli ruuhkaa, Nuuskamuikkusta hädin tuskin näki. Lopuksi lapset halusivat takaisin putkiliukumäkeen. He eivät edes halunneet lähteä katsomaan Mörköä ja Noitaa. 

Muumimaailman jälkeen tyypit simahtivat jälleen hetkessä ja nukkuivat koko matkan Tampereelle. Suunnittelin matkalla, että Tampereella käymme syömässä Tuulensuussa tai Kalevassa, kun se Asikaine niitä niin kehuu. Hotellilla tajusimme, ettei lapsia saa liikkumaan mihinkään. He halusivat vain katsoa Pikku Kakkosta ja hyppiä sängyllä. Jouduimme jopa hieman kiristämään heitä hotellin kylpylään. Mutta ensin heidät täytyi kiristää syömään hotellin ravintolassa.

Kylpylä oli hitti ja valvoimme sen vuoksi tavallista pidempään. Lapset menivät taas ja raivoten liian myöhään nukkumaan. Minä makasin kuohkeissa lakanoissa ja siemailin baarikaapin kuoharia. Ajattelin vain, että huh. Jäi sitten ne gastropubitkin testaamatta.

Torstaiaamuna tuumimme, että täällä täällä Tampereella olisi nyt esimerkiksi se Pikku Kakkosen leikkipuisto. Lapset kyselivät, koska lähdemme kotiin. Annoimme leikkipuiston olla.

Pakkauduimme autoon ja ajoimme kotiin. Puoli tuntia ennen kotia kuopus sai silmittömät raivarit siitä, että tukka menee silmille. Ne raivarit vaimenivat vasta kaksi tuntia myöhemmin, kun oli tarjottu sekä huomiota että välinpitämättömyyttä. Kumpikaan ei auttanut. Joskus kaksivuotiaallakin vain on bad hair day. 

Näin niitä kesälomamuistoja luodaan.