Halju sateinen marraskuun päivä

Terveisiä maanantaista! Täällä on kaksi kuumepotilasta, ulkona sataa, on marraskuu ja alakulo koittaa nostaa päätään sisälläni, vaikka ei ole edes se(n) aika kuusta. Pieni nukkuu ja isompi katsoo dvd:tä. ”Yleensä leffaa katsoessa syödään poppareita.” Ja mikäs siinä, laitoin Lapselle kipon popcornia.

Olen paennut todellisuutta tähän sarjaan. Ja viime aikona olen saanut addiktion siihen pisteeseen, että en ehkä enää erota todellisuutta tv-sarjasta. En koe tarvetta katsoa sarjaa, vaan ihan vain ikävöin siinä elävää perhettä. Apua. Eilen katsoin jaksoa, jossa tapahtui erittäin surullinen käänne (puhun ympäripyöreästi, jos vaikka joku muukin haluaa paeta marraskuuta asutralialaiseen synnytyssairaalaan). Katsoin jaksoa sohvalla kaikkien muiden häärätessä ympärillä, dramaattinen käänne hävisi jonnekin pyllynpesun ja yleisen huutamisen sekaan. Seuraavan jakson katsoin sentään rauhassa nenäliinapaketin kanssa itkeskellen. Jälkeenpäin oikein harmitti, miksen säästänyt surullista jaksoa siihen, että olisin ollut yksin ja itkenyt kunnolla. Siihenkin saa niin harvoin tilaisuuden. Koska ja miksi olisi aikaa itkeä kunnolla? Pääkin tulee niin kipeäksi.

Tämä kertoo siis marraskuisesta tilastani. Ja siitä, että kaikki on aika hyvin, kun tarvitsen itkulleni fiktiivisiä hahmoja.

No, oli surumielisyyteen myös oikeita syitä. Mummuni, hän joka ei enää muista, oli joutunut sairaalaan. Kävin perjantaina katsomassa, samalla osastolla jossa kaksi vuotta sitten tapasin toisen mummoni viimeistä kertaa. Sairaalavaatteet, kiukkuiset mummot ja papat, lähteminen, hyvästit, vanhuus, yksinäisyys ja oman lapsuuden kaukaisuus olivat läsnä. Ja kun viidettä kertaa vartin aikana esittelin itseäni mummulle, se oli jo vähän liikaa.

Haluaisin kirjoittaa siitä, miltä se tuntui. Mutta en osaa. Vanhukset ovat hassuja, kuin lapsia. Tulevat eri maailmasta ”jaa-a, Pyhäinmiesten päivä, se oli entisaikaan renkien muuttopäivä”. Tuttuja niin kaukaa, mutta eri ihmisiä kuin silloin.