Terveisiä maanantaista! Täällä on kaksi kuumepotilasta, ulkona sataa, on marraskuu ja alakulo koittaa nostaa päätään sisälläni, vaikka ei ole edes se(n) aika kuusta. Pieni nukkuu ja isompi katsoo dvd:tä. ”Yleensä leffaa katsoessa syödään poppareita.” Ja mikäs siinä, laitoin Lapselle kipon popcornia.

Olen paennut todellisuutta tähän sarjaan. Ja viime aikona olen saanut addiktion siihen pisteeseen, että en ehkä enää erota todellisuutta tv-sarjasta. En koe tarvetta katsoa sarjaa, vaan ihan vain ikävöin siinä elävää perhettä. Apua. Eilen katsoin jaksoa, jossa tapahtui erittäin surullinen käänne (puhun ympäripyöreästi, jos vaikka joku muukin haluaa paeta marraskuuta asutralialaiseen synnytyssairaalaan). Katsoin jaksoa sohvalla kaikkien muiden häärätessä ympärillä, dramaattinen käänne hävisi jonnekin pyllynpesun ja yleisen huutamisen sekaan. Seuraavan jakson katsoin sentään rauhassa nenäliinapaketin kanssa itkeskellen. Jälkeenpäin oikein harmitti, miksen säästänyt surullista jaksoa siihen, että olisin ollut yksin ja itkenyt kunnolla. Siihenkin saa niin harvoin tilaisuuden. Koska ja miksi olisi aikaa itkeä kunnolla? Pääkin tulee niin kipeäksi.

Tämä kertoo siis marraskuisesta tilastani. Ja siitä, että kaikki on aika hyvin, kun tarvitsen itkulleni fiktiivisiä hahmoja.

No, oli surumielisyyteen myös oikeita syitä. Mummuni, hän joka ei enää muista, oli joutunut sairaalaan. Kävin perjantaina katsomassa, samalla osastolla jossa kaksi vuotta sitten tapasin toisen mummoni viimeistä kertaa. Sairaalavaatteet, kiukkuiset mummot ja papat, lähteminen, hyvästit, vanhuus, yksinäisyys ja oman lapsuuden kaukaisuus olivat läsnä. Ja kun viidettä kertaa vartin aikana esittelin itseäni mummulle, se oli jo vähän liikaa.

Haluaisin kirjoittaa siitä, miltä se tuntui. Mutta en osaa. Vanhukset ovat hassuja, kuin lapsia. Tulevat eri maailmasta ”jaa-a, Pyhäinmiesten päivä, se oli entisaikaan renkien muuttopäivä”. Tuttuja niin kaukaa, mutta eri ihmisiä kuin silloin.

Pieni on kipeä. Ja heräsi puoli kuusi. Minäkin heräsin puoli kuusi, kyllä väsyttää. Pieni on todella leppoisa unille menijä, vilkuttaa pinnasängystä, kääntää kylkeä ja on unessa. Tänään kipeys, yliväsymys ja puolihuolimattomat rutiinit saivat Pienen sekoamaan ja pelkkä pinnasängyn lähestyminen kiihdytti raivoihin. Vuorossa olikin lähes tunnin kestävä uhmakohtaus-tyyppinen steppailu, suora huuto jne. sekoilu.

Olin aivan loppu ja kiukkuinen. Ja vaikka tiedän, että Pieni tuskin alkaa puhumaan kesken raivokohtauksen (kun ei ole aiemminkaan juuri jutellut), niin taannuin silti kyselemään mitä haluat, haluatko pois sylistä… ei tullut vastausta.

Koitin pitää itseäni rauhallisena ja mietin, että millä palkitsen itseni, kun lopulta saan huutajan unille. Rööki, oli ensimmäinen mitä tuli mieleen, mutta Lapsinkin on kotona, eikä täällä edes ole tupakkaa. 

Aloitimme Lapsen kanssa seesteisen sämpylöiden tekemisen ja samalla aloin ihan tosissani miettiä, että jos Pieni on yhtä paha uhmassaan kuin Lapsi, niin kannattaisi oikeasti alkaa miettiä itselleen selviytymiskeinoja. Jo tämä perusteltu kipeän lapsen huuto tuntui kohtuuttomalta ja tulen vihaiseksi tavalla jota on hankala purkaa. (Yleensä soitan siinä kohtaa Miehelle.) Jos ja kun edessä on tuntikausia huutoa, jota pitäisi kuunnella zen-mielentilassa, niin millä voisi palkita itsensä?

Ekaksi tuli mieleen tosiaan tupakka, mutta sovitaan nyt kuitenkin että se ei käy. Seuraavana tuli mieleen suklaa, mutta se voi käydä tuhoisaksi. Varsinkin, kun en usko, että palkintosuklaa säilyisi kaapissa odottamassa uhmakohtauksia vaan söisin varastot tyhjäksi joka ilta. Ehkä jotain isompaa, kuten tarra aikuiselle jokaisesta kunnialla hoidetusta raivarista ja kun tarroja on tarpeeksi pääsee ulkomaille tai baariin? Voisko toimia? Jään kehittelemään.