Muiden lapset – miksi niin ilkeitä?
Milloin olet viimeksi itkenyt niin, että kyyneleet ovat tippuneet lattialle asti? Minä näen pienen lammikon alun lähes päivittäin. Moni asia harmittaa Lasta. Usein olen itse syypää. Mutta usein myös toiset ihmiset, erityisesti lapset. 3-vuotiaani osaa puhua hyvin ja ottaa paljon kontaktia muihin. Keväästä asti olen sydän syrjällään seurannut miten muu maailma häneen reagoi.
Eilen: ollaan matkalla muskariin, kysyn Lapselta haluaako painaa hissin nappia (tästä oli muuten joskus Hesarin tiedesivuilla juttua, miksi lapsista on jännä painaa nappeja), hän halusi. Takaa ryntää ekaluokkalainen poika, joka varmasti kuuli keskustelun, painamaan hissin. Itku tulee. Lisää ärsyttää äidin ”Tommi, älä tolleen ryysää” sanottuna samalla äänensävyllä kuin ”rakastan sinua höpöliini”, ei tarvitse huutaa, mutta on kai joku välimuotokin, jos tarkoitus on kuitenkin torua.
No, tuo oli aika pientä. Kesällä pihaleikeissä itku tuli monta kertaa. ”Noi sano että mä oon vauva”, ”Noi ei ota mua leikkiin”, ”XX sanoi että mä oon tyhmä”. Kova itku joka kerta. Silmissäni näen, miten avoimen ja kultaisen tyttöni usko muihin ihmisiin murenee.
En väitä, että omani on yhtään asiallisempi. Suurempi kysymys onkin, miten tähän suhtautua. Toki kasvattaa omista lapsistaan empaattisia ja muihin kivasti suhtautuvia kansalaisia, mutta se ei taida riittää. Mitä pitää sanoa, kun toiset kiusaa tai ei ota leikkiin? Pakottaa toiset ottamaan mukaan? Ehdottaa lapselle toista leikkiä? Jos joku sanoo tyhmäksi, niin poistu paikalta, sano takaisin, kerro aikuiselle? Joskus, yllättävän pian, on se aika kun ei ole aikuista kenelle heti kertoa. Mikä on paras suojaus?
Lasten maailma on julma, ja katkeraa siinä on se, että aikuisten maailma on samanlainen. Kaikkien kanssa ei halua leikkiä, ja jotkut on tyhmiä, mutta sitä ei vaan usein sanota niin suoraan.