Jollain mystisellä tavalla kalenteri on täynnä erilaisia menoja ja puhelin täynnä viestejä joissa yritetään sopia tapaamista ”jos vielä ennen joulua ehtis”. No ei näköjään ehdi. Levätäkin pitäis, ja jumpata, ja syödä pähkinöitä ja vähän stressata valmistella joulua.

Lähes jouluihmisenä inpiroin meille pikkujoulut lauantaina. Leivottiin yksi valmistaikinallinen pipareita, keitettiin riisipuuroa ja oltiin että nääs nääs. Lapsi sai mantelin. Pieni söi nyrkillisen taikinaa. Testailtiin kasa vääränkokoisia tonttulakkeja ja todettiin, että kyntilöitä ei voi polttaa tänäkään vuonna, koska nuorison pöytätavat ovat kaameat. Tässä kohtaa pienten tyttöjen raati hämmästeli, että eikö ole enempää ohjelmaa ja onneksi tarmokkaina järjestivät sitä itse. Nähtiin kuperkeikkanäytös, joululaulukuoro ja äidin hermojen palaminen. Ja sitten juhlat olivatkin jo lopussa.

Pieni oli viihdyttänyt meitä jo koko päivän pukemalla aamulla vaatteen nukenvaatelaatikosta ja näytti pieneltä Juicelta pienessä liivissä ja päätä kiristävässä pannassa. ”Olen tallessa” huutaa hän ja menee piiloon.

Tänään tapasin isovanhempiani. Aamulla ajattelin etten jaksa, mutta kun aamulla peiton alla luin tämän, niin päätin sittenkin jaksaa. Leskimiehen luona tein lohikeiton, mies istui ja katsoi hiihtoa, kun soppa oli valmis istuin sohvalle myös. Loppumetrit olivat käynnissä ja hän otti esiin kalenterin, jossa tämän päivän kohdalla luki Hiihdon Suomen kap ja sitten alkoi kova rustaaminen, kun kirjoitettiin tulokset ylös. ”Lue sä niitä nimiä, niin mä kirjotan.” Meinasin sanoa, että voin katsoa tulokset puhelimesta, mutta en sanonut.

Kun kuuden kärki oli kirjattu kalenteriin, hän kertoi omasta isäpuolestaan. Ehkä ensimmäistä kertaa ikinä. ”Ihan hyvä oli, mutta mitään suksensiteitä tai voiteluta ei laittanut.” Muilta kylän äijiltä piti sellaiset pyytää.