Äidiksi

Menimme naimisiin kotikuntani kirkossa. Parhaiten mieleeni jäi kinastelu virsistä papin kanssa. Itse olisin halunnut jättää virret pois kokonaan, mutta kotikunnassani on aina laulettu kaksi virttä ja piste! Mekin sitten laulettiin:). Vihkimishetkellä oloni oli tukala papin puolesta, sillä siinä hänen edessään polvistuneina jouduimme seuraamaan, kun hänen nuhainen nenänsä alkoi hälyttävästi vuotamaan. Juhlat jatkuivat mieheni kotikunnan puolella hyvän ruuan ja juoman ja ystävien merkeissä. Oltiinhan me mieheni kanssa käyneet vääntöä myös vieraista. Minä olisin kutsunut vain vanhemmat, isovanhemmat ja sisarukset sekä ystävät, mutta mieheni halusi toimia perinteisesti ja kaikki serkut, enot, tädit ja sedätkin kutsuttiin. Vieraita oli 100 ja ilta sujui lämpimissä ja mukavissa tunnelmissa. Hyvät muistot jäi, mutta tuntui vähän kummalliselta, kun juhlia oli suunniteltu vuosi ja yhtäkkiä ne oli ohitse yhdessä illassa. 

Olin aina halunnut äidiksi. Aika pienenä jo hoidin pikkuveljeä ja yläasteelle siirryttyäni pääsin hoitamaan jo naapureidenkin lapsia. Tuskin jaksoin odottaa, että saisin ihan oman pikkuisen käsivarsilleni. Onneksi kumppanilla oli järki päässä ja hän halusi, että kävisimme ensin koulut ja hankkisimme työpaikat. Niin teimme, mutta valmistelin hyvissä ajoin haaveeni toteutumista ja lopetin pillerit heti, kun itse valmistuin ja sain vakituisen työpaikan. Heti häiden jälkeen sovimme, että nyt vauva saisi tulla jos olisi tullakseen. Ystäväni oli juuri saanut pienokaisen ja mieheni sai vierailustamme pienen vauvakuumeen. Minä taas hetkellisesti olisinkin halunnut keskittyä työelämään, mutta tajusin, että jos siirrän lapsen hankintaa, mieheni voi olla vastahakoinen sitten, kun minä olisin valmis. Miehenikin valmistui ja muutti luokseni, sai työpaikan ja elämä oli mukavaa. Maalta muuttaneina koimme Etelä-Suomen ihmeellisenä. Oli kaikkea ja joka paikkaan pääsi helposti. Ajattelimme, ettemme koskaan enää muuttaisi sieltä pois.

Pyöräilin työpaikalleni ja jossain vaiheessa kuopat alkoivat sattua rintoihin. Ihmettelin sitä aikani, kun ei niin ennen ollut tapahtunut, kunnes tajusin tehdä raskaustestin. Viivahan sieltä tuli ja minä sekosin onnesta. Lapsesta asti haaveilemani asia oli totta! Siitä piti tehdä kongreettinen, joten oikopäätä marssin ostamaan lappuhaalarit ja potkuhousut. Silittelin vatsaani ja juttelin ’Petterille’. Ostin raskauspäiväkirjan, jossa kerrottiin jokaisesta vaiheesta ja kerroin kaikille onnestamme. Varasin ajan neuvolaan, mutta en koskaan päässyt sinne asti, kun kotiseudulla lomalla ollessani aloin vuotamaan verta. Ahdistus ja pelko puristi kurkkua ja soitin asuinkuntani vaihteeseen saadakseni neuvolan numeron. Sitä ei annettu, kun sinne sai soittaa vain klo 12-13..  Ei ollut kipuja, joten en sitten tehnyt mitään. Seuraavana päivänä verta ei tullut, joten toivoin kyseessä olleen valekuukautiset. Syntymäpäiväni koitti. Sitä syntymäpäivää en ihan hevillä unohdakaan. Jouduin aamusta lähteä uuden verenvuodon takia päivystykseen. Siellä meni odottaessa monta tuntia. Jännitys, pelko ja ruokailun väliin jääminen sai aikaan migreenin. Ultra ja verikokeet osoittivat minun saaneen keskenmenon. Illalla menimme syömään ja ravintolassa vessassa käydessäni jotain tipahti pönttöön. Sinne se rakas Petteri päätyi. Samaiseen ravintolaan en ole sen koommin halunnut mennä. Keskenmeno oli minulle kova paikka. Pari päivää itkeskeltyäni mieheni hermostui. Miksi itkeä, kun mitään ei vielä edes ollut?? Ei ehkä hänelle, mutta minulle Petteri oli ollut totta kuukauden päivät, läsnä jokaisessa ajatuksessa. Olin ladannut kaiken rakkauteni siihen pieneen alkuun vatsassani ja sitten se jätti minut. Suljin suruni sisälleni ja elämä jatkui. Pian siskoni ilmoitti olevansa raskaana. Pakko myöntää, että se kirpaisi.

Siskoni häät olivat tulossa ja matkustin kotiin auttamaan järjestelyissä. Olimme olleet siellä jo muutaman päivän, kun siskoni alkoi vuotaa verta. Hän lähti miehensä kanssa päivystykseen ja minä heräsin todellisuuteen. Rinnat olivat kipeät ja olin koko viikon mielessäni moittinut, kun äiti keitti niin pahaa kahvia. Hain testin ja ihmeekseni siihen tuli viiva. Miten ironista! Siskoni oli luultavasti menettämässä oman vauvansa ja samaan aikaan minä saan ilouutisen. Ei sisko menettänytkään vauvaansa, vaan he palasivat onnensa kukkuloilla. Olivat kuulleet vauvansa  sydämenlyönnit ensimmäistä kertaa. Me päätimme, että tällä kertaa emme kerro kenellekään ennen kuin se maaginen kolme kuukautta on ohi. Siskon hääpäivä saapui, mutta niin saapui myös minun surun päiväni. Heti aamulla huomasin vuotavani verta. Olin ollut tietoinen vauvasta vasta kolme päivää. Häät menivät omalta kohdaltani sumussa. En kertonut edes miehelleni, joka oli bestman, että sain keskenmenon. Keksin monta kertaa päivän aikana tekosyyn käydä kotona. Siellä vaihdoin sidettä ja itkin. Mietin, etten osaa tehdä kuin kuolleita vauvoja. Häissä moni serkuistamme oli raskaana. Siskoni kertoi raskaudestaan ja minulta udeltiin jatkuvasti olinko minäkin. Juuri tukalampaa paikkaa ei olisi sinä päivänä voinut olla.

 Koska edellisessä keskenmenossa ei tehty kaavintaa tai mitään muutakaan, tällä kertaa en edes mennyt käymään missään. Olimme aiemmin tilanneet yksityisen ultran ja muutaman viikon kuluttua menimme sinne varmuuden vuoksi. En odottanut mitään, olinhan vuotanut häissä niin paljon verta. Vaan siellä löi sydän ja lääkäri sanoi meidän olevan kymmenennellä viikolla!?! Ensimmäinen keskenmeno oli tuonut minut maanpinnalle, joten en seonnut enää. Pakotin itseni pysymään viileänä ja meni aika kauan ennenkuin uskalsin luottaa siihen, että raskaus onnistuu. Raskausaika oli onnellista ja ihanaa. Siskoni ja hyvä ystävämme kulkivat samaa matkaa muutaman viikon eroilla, joten jokaista raskauden ajan muutosta oli jakamassa kanssani kaksi muutakin. Me emme kyllästyneet toistemme raskausjuttuihin:).  Raskausajasta parhaiten jäi mieleen isäni, joka ärsyttävyyteen asti aina soittaessaan kysyi joko potkii. Ja mieheni, joka iltaisin minun mennessäni nukkumaan tuli silittämään vatsaani, veti soittopelin päälle ja toivotti hyvät yöt minulle ja vauvalle. 

Synnytys tuntui pitkältä. Mielestäni se alkoi lapsiveden menemisestä ja päättyi lapsen syntymään, eli 7,3 tuntia. Virallisissa papereissa lukee synnytyksen kestäneen 2,5 tuntia, joten oikeasti synnytys oli ensisynnytykseksi tosi nopea, vaikkei se siltä tuntunutkaan. Synnytyksestä mieleen jäi kätilön kysymykset, että tekeekö mieli ponnistaa. No, ei tehnyt, mutta ymmärsin aina kysymyksen kohdalla, että pitäisi tehdä mieli. Tein työtä käskettyä ja ponnistelin ja pinnistelin lapseni maailmaan työllä ja tuskalla. Repesin niin, ettei kuukauteen tehnyt mieli istua. Pääsin tutustumaan uimarenkaan niksipirkkakäyttöön:). Synnytyksen jälkeen sain kuulla, että olen alunperin odottanut kaksosia. En sittenkään ollut väärässä siskoni häissä itkiessäni. Ajatus siitä, että lapsellani olisi kuulunut olla sisarus vierellään oli surullinen, mutta päätin iloita siitä, että sain pitää edes toisen. Sairaalassa tuntui, kuin vauva olisi sairaalan omaisuutta. Tuntui, kuin pitäisi kysyä lupa koskea omaansa. Vauva oli keltainen, joten se joutui valohoitoon. Omat tunteet oli niin pinnassa, että vauvan vieminen pois viereltäni tuntui itkettävän pahalta. Viiden päivän kuluttua pääsimme kotiin ja perhe-elämä saattoi alkaa.

Se, mistä vuosia olin haaveillut, oli käsillä. Oma ihana, kaunis ja pehmeä vauvani oli tullut kotiin. Rakkaus täytti sydämeni, mutta jokin oli pielessä. Olin valtavan väsynyt ja elämä tuntui harmaalta ja ankealta. Vaikka viikot vierivät, oma energiani oli kadonnut. Kadotin myös oman itseni. Jäljellä oli äiti vailla nimeä. Huomasin olevani yksinäinen ja kaipaavani ystävää. Olihan niitä ystäviä, mutta lähistöllä ei sellaista asunut ja olisin kaivannut ystävää, jonka luokse mennä vaikka joka päivä ja jonka kanssa voisi puhua ihan kaikesta. Vanhat ystävät elelivät vielä opiskelujaan tai etsivät paikkaansa työelämässä, ei heille voinut puhua vauvan pulautuksista, kipeästä alapäästä tai yövalvomisista. Mieheni oli aina töissä. Viikonloppuisin työntelin vaunuja yksikseni ja kaivaten katselin pariskuntia, jotka yhdessä ulkoilivat lastensa kanssa.

Olimme miettineet toista lasta ja minkälaisen ikäeron haluaisimme. Itse vitsailin loppuraskaudesta, että seuraava tehdään sitten, kun ensimmäinen osaa sitoa äidin kengännauhat. Päädyimme kuitenkin mahdollisimman pieneen ikäeroon. Teimme hankkeestä pienen projektin ja harrastimme seksiä joka toinen päivä. Aika pian projektin sai jo lopettaa, sillä huomasin olevani jälleen raskaana. Ikäeroksi oli tulossa vuosi ja kolme viikkoa. Raskaus sujui hienosti ja ikäerokin piti. Nyt sain kokea synnytyksen, jossa teki mieli ponnistaa. Toinen lapseni teki täydellisen ajoituksen tulollaan. Olimme sopineet, että mieheni vanhemmat tulevat viikonlopuksi kylään, jos vaikka synnytys tapahtuisi lasketun ajan puitteissa. Mummi ja vaari ehtivät olla meillä puoli tuntia, kun lapsivettä alkoi tulla. Kello oli 20.30. Edellisellä kerralla olin sairaalassa monta tuntia turhaan, joten laitoimme elokuvan pyörimään. Mieheni kysyi jossain vaiheessa mikä on supistusten väli ja kerroin sen olevan viisi minuuttia. Ajattelimme, että voisimme säästää rahaa, kun menisimme vasta puolen yön jälkeen eikä tarvitsisi maksaa vuorokausimaksua vain muutamasta tunnista. Anoppi sattui kuulemaan vastaukseni ja sai jonkin sortin kohtauksen ajaen meidät siltä istumalta autoon ja kohti sairaalaa. Matkalla supistukset pahenivat ja sairaalassa siirryttiinkin suoraan synnytyssaliin. Synnytys oli nopea ja raju. Ehdin miettiä mikä on se kivun määrä, joka tappaa. Jos olisi kielletty ponnistamasta, en olisi sille mitään voinut, en mielestäni itse edes ponnistanut. Ruumiini kouristi ja vauva huusi jo synnytyskanavassa keuhkojensa kyllyydestä.

Toisen lapseni syntyessä ensimmäinenkään ei vielä kävellyt. Olin tosi onnellinen kahdesta suloisesta lapsestani, mutta väsymys ja harmaus jatkuivat ja syvenivät. Tiedostin kärsiväni jonkinasteisesta synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, mutta en kyennyt myöntämään sitä edes itselleni. Yövalvomiset olivat tappavia jo valmiiksi väsyneelle äidille. Aamuisin itketti ja eräänä aamuna purskahdin itkuun miettien mitä järkeä on edes nousta sängystä tai pukea päälleen, kun mikään ei tunnu miltään tai siis kaikki on pelkkää kipeää väsymystä. Tuo ajatus herätti minut. Tajusin, että olen todella vaaravyöhykkeessä ja jos nyt annan periksi, en todellakaan enää nouse sieltä sängystä. Lapseni jäisivät heitteille ja menettäisin heidät. Päätin ohjelmoida arkipäivät ja pitää itseni liikkeessä. Se oli helppoa, koska lähellä oli vaikka mitä. Maanantaisin menimme seurakunnan perhekerhoon, tiistaisin asukaspuiston perhekerhoon, keskiviikkoisin avoimeen päiväkotiin, torstaisin alueen äidit kokoontuivat leikkipuistoon ja perjantaisin asukaspuiston luontokerhoon. Näin selviydyin viikoista, mutta viikonloput olivat edelleen vaikeita. Alueen äidit luulivat minua luultavasti yksinhuoltajaksi, koska juuri koskaan ei kukaan nähnyt miestäni.

Olin hirveän pettynyt itseeni äitinä. Haaveissani olin ollut se pullantuoksuinen, hellä, rakkaudentäyteinen ja hyväntuulinen äíti. Totuus oli ruma. Olin väsynyt, kiukkuinen ja katkera lihava pullataikina. Hukassa jossain. Negatiivisuus nakersi sisältäpäin. Asuinpaikkakin näytti toiset kasvonsa. Se unelmaympäristö, jossa pariskuntana elimme näyttäytyi nyt pelottavana huumepiikkeineen, oksennuksineen ja tupakan tumppeineen. Mietin, miten ikinä voisin turvallisin mielin lähettää lapsia kouluun siinä levottomassa ympäristössä. Kotikonnut alkoivat huutelemaan sukulaisineen. Halusin viedä lapset turvaan rauhalliseen maalaisidylliin, jossa kolme autoa samaan aikaan samalla tiellä on jo ruuhka. Niin epätoivoinen olin, että päästessäni työhaastatteluun kotikonnuille suunnittelimme, että muuttaisin lasten kanssa anoppilaan siksi aikaa, kunnes miehenikin löytäisi töitä. Luojan kiitos jäin ensimmäiselle varasijalle! Töitä ei siis vieläkään kotiseuduilla meille ollut, joten jäimme etelään, mutta löysimme mieluisan pienen paikan pikkukunnasta. 

Ruoka, mitä itse söin oli edelleen paljolti leipää, pullaa, keksiä, sipsiä, perunaa keittoina tai kastikkeen kera sekä makaroonia. Limsaa ja tuoremehuja kului ja karkki sekä suklaa maistui. Kiloja ei raskauden aikana kertynyt paljoakaan, vain seitsemän kiloa, mutta lohtusyöjänä yritin muuttaa harmauden herkuilla värikkääksi. Pienen hetken se sitä olikin, mutta peilistä näkyi jotain, mitä en halunnut katsella. En edes tiennyt kuka tai mikä siellä peilissä takaisinpäin katseli. Liikuntaa tuli lasten hoitamisesta ja nostelemisesta sekä kävelylenkeistä, joita jonkin verran lasten kanssa tein. Suurin haaveeni oli saada nukkua ja olisin vain toivonut, että mieheni ottaisi lapset ja pysyisi vaikkapa viisi tuntia poissa kotoa. Sen ajan olisin itse käyttänyt nukkumiseen.