Aloitin jännityksen sekaisin tuntein uudessa työpaikassa. Paikka vaikutti lupaavalta. Siellä oli tosi rento ja iloinen meininki ja nopeasti tunsin olevani osa porukkaa. Aika alkumetreillä lapseni sairastuivat vesirokkoon. Edellisessä työpaikassa se olisi ollut maailmanloppu, mutta nyt sai vain ilmoittaa tilanteen ja jäädä hyvillä mielin kotiin hoitamaan lapsia. Esikoiseni pyysi anteeksi, kun en päässyt hänen vuokseen töihin. Anteeksipyyntö todella pysäytti. En ollut tajunnut miten myös lapset joutuivat kärsimään entisen työpaikkani kamalasta ilmapiiristä. Siellä ei ollut soveliasta olla itse kipeänä saatika sitten sairaita lapsia hoitamassa. Ei sitä suoraan sanottu, mutta joka rivin välistä sen pystyi lukemaan. Olimme käyneet kiivaita keskusteluja mieheni kanssa siitä, kumpi pystyy paremmin jäämään kotiin hoitamaan sairasta lasta ja vaikka ammattilainen olinkin, en ollut kyennyt ottamaan niissä tilanteissa lapsia huomioon. Ei ollut oikein, että sairas lapsi koki olevansa taakka! Kerroin hänelle, että hän saa olla sairas ja jään mielelläni häntä hoitamaan. Kun kuume oli ohi ja pelkät näpyt jäljellä, keitin termospulloon kaakaota, tein leipiä ja vein lapset talomme takana olevaan metsään eväsretkelle. Siellä istuimme rinteen yläpäässä ja katselimme metsän läpi kulkevan joen kaunista virtausta ja siinä pulikoivia huolettomia sorsia. Päätimme, että otamme sen tavaksi aina, kun jompikumpi on ollut sairaana. 

Puoli vuotta uudessa työpaikassa oli kulunut, kun eräänä aamuna avausvuorossa kävelin pitkin pimeitä ja tyhjiä käytäviä availemassa ovia. Iski lämmin tunne ja ajatus, että tämä on minun taloni. Toinen kotini, johon kaivaisin juureni ja jäisin, kunnes eläke koittaisi. Näistä tiloista ja näistä ihmisistä välitin ja halusin pitää niistä hyvää huolta.

Ryhmäni vaihtui ja jouduin tiimiin, jossa vierastin molempia työkavereitani. Toinen oli mielestäni pelottava. Hänellä oli jyrkät mielipiteet ja hän töksäytteli vähän turhan suoraan asioita. Toiseen taas olin pitänyt vähän etäisyyttä, kun ensivaikutelma oli ollut kylmähkö ja kypsymätön. Vaan siitäpä tulikin paras tiimi ikinä ja lopultakin minulla oli jälleen ympärillä läheisiä ystäviä. Sen ’pelottavan’ kanssa asuimme aika lähekkäin, joten myös iltaisin sai lenkkiseuraa. Saimme hienon vuoden yhdessä. Molemmista tuli minulle tosi läheisiä ja rakkaita.  Pelottavalla oli samanikäiset lapset kanssani ja sekin yhdisti. Kukaan ei tuominnut minua, kun otin itsekin pienet torkut iltavuorossa ollessani nukutettuani ensin lapset. Kotona oli jo vähän aikaisemmin opittu nukkumaan, mutta neljä vuotta valvottuani minä en enää osannut nukkua. Tiimi ohjasi minut lempeästi työterveyteen, josta sain nukahtamislääkkeet. Käytin niitä tosi varovaisesti etten jäisi koukkuun. Ei mennyt kauaa, kun suloinen uni palasi elämääni. Kyllä sitä oli odotettukin!

Tiimi vaihtui jo vuoden jälkeen. Meillä oli vissiin liian hauskaa yhdessä:). Uudessa tiimissä tunsin itseni sijaiseksi ja ryhmä oli todella haastava. Ikävöin edellistä tiimiäni, mutta olin iloinen edes siitä, että olimme samassa talossa edelleen ja ystävyytemme jatkui. Sitä nimittäin tarvittiin. Oma elämä heitti kuperkeikkaa enkä selvinnyt kolhuitta. Putosin syvään kuoppaan, josta en omin voimin päässyt pois. Kun uskalsin puhua ongelmistani ääneen niin töissä kuin ystävillekin, sain huomata miten hurjan paljon elämässäni oli ihmisiä, jotka välittivät minusta ja halusivat auttaa. Jonkin aikaa kuljin nenäliinapaketti taskussa ja lenkeillä tuskin näin eteeni itkultani. Surut oli surtava, joten annoin itkun tulla välittämättä siitä kuka näkee tai mitä muut siitä ajattelevat. Lapsiltani itkin salaa ja jos he näkivät minut juuri itkeneenä kerroin, että meni ripsi silmään. Aloin syömään jälleen suklaata. Eihän se edelleenkään tuonut kuin hetken lohdun. Kilot alkoivat ropisemaan takaisin ja jossain vaiheessa kuopasta ylös päästyäni ja toivuttuani heräsin karuun todellisuuteen. Kaikki kerran tiputtamani kilot olivat tulleet takaisin.

Tiimi vaihtui jälleen syksyllä ja nyt löysin itseni tiimistä, jossa me kaikki olimme ylipainoisia. Päätimme aloittaa yhdessä painonpudotuksen ja laitoimme kaikkien nähtäville joka maanantai yhdessä pudottamamme kilomäärän. Tiimin henki olí hyvä ja meillä oli iloinen tekemisen meininki niin lasten kanssa kuin painonpudotuksessa. Kaikki tarvittava tuki tuli sieltä ja keväällä toppatakkini alta kuoriutui se sama tyyppi, joka alunperin tippui siihen kuoppaan. Eräs välkky poika teki jotain tyhmää, josta motkotin hänelle vihaisena. Hän kysyi kesken saarnani, että oletko sinä pienentynyt ja kiukkuni suli siihen paikkaan. Se poika pääsee vielä pitkälle tilannetajunsa ansiosta;). Metodini oli jälleen lautasmalli ja kävely, mutta nyt mukana olí myös punttisali. Loppuvaiheessa huomasin, että en voinut syödä lämmintä ruokaa ollenkaan, koska paino nousi heti. Painoindeksini oli 21,5 (normaalin painon indeksi on 18,5-24,99).  Läheiset huomauttelivat pelkäävänsä, että saan anoreksian. Itse kärsin kovista ja terävistä luistani kyljellä nukkuessani ja tarvitsin tyynyn jalkojen väliin ja käsivarren ja kyljen väliin. Päätin, että vaikka painoindeksin mukaan en ollut lähelläkään alipainoista, hyvän olon painoni oli muutaman kilon enemmän kuin sillä hetkellä painoin. Annoin painon nousta pari kiloa ja nukkumisen apuvälineistä sai luopua. 

Aikaa kului ja elämä kulki tasaisen onnellista polkuaan. Töissä meni hienosti ja omassa elämässä myös. Sitten tapahtui taas jotain mullistavaa ja ikävää. Tällä kertaa se ei tapahtunut minulle, vaan läheiselleni, mutta sen verran paha paikka oli, että taas aloin kuluttaa kotikyläni katuja vuodattamalla niihin tuskaisat kyyneleeni. Ja sormet hapuilivat lohtua tuovaa suklaata yhä useammin. Huoli oli suuri ja tunsin itseni voimattomaksi tilanteen edessä. Salillakäynnit jäivät ja vanhaan malliin kilot alkoivat kilahdella takaisin vartalooni. Aikanaan ongelmista selvittiin ja huoleni poistuivat. Kilot ahdistivat, mutta en saanut tehtyä asialle mitään. Joka kauppareissulla ostin herkkuja, vaikka kuinka yritin kävellä herkkuhyllyn ohi. Vaikka kilot ahdistivat, pysyin rauhallisena. Tiesin, että vielä tulisi aika ja paikka sille, että saisin ne karistettua. Kesällä minusta otettiin valokuva. Nähdessäni sen hymy hyytyi kasvoiltani. Ei voinut olla totta, että olin jälleen päästänyt itseni siihen kuntoon. Miten tyhmä voi ihminen olla, kun kerta toisensa jälkeen tekee itselleen tuollaista?!?