En päässyt opiskelemaan haluamaani ammattia, lastenhoitajaa ensimmäisellä yrittämällä, joten keksin 17-vuotiaana, että voisin hakea päiväkotiin töihin. Onneksi uskoin itseeni ja toimin heti ajatuksen tultua mieleeni. Marssin ison pomon pakeille ja kerroin innoissani haluavani töihin. Sain jättää yhteystietoni ja kutkuttavan odotuksen ja tulevaisuudenuskon kanssa pyöräilin kotiin kertomaan vanhemmilleni. Siellä sain kuulla, miten tyhmästi olin tehnyt. Ei kai nyt minua mihinkään töihin otettaisi, kun koulutettuja aikuisiakin oli tarjolla yllin kyllin. Usko hiipui ja unohdin koko tyhmän ajatuksen. Kunnes sain soiton tältä samaiselta isolta pomolta ja kuulin, että sain juuri sen työn, mitä olin halunnutkin. Poikaystäväni kanssa juhlittiin ostamalla sipsiä, karkkia ja kokista sekä lainaamalla R-kioskilta elokuva. Siellä me sohvalla kietouduttiin toisiimme ja uskottiin elämään:). 

Menin ensimmäiseen työpaikkaani suurin odotuksin. Kyseessä oli kutsumusammatti ja pidin itseäni hyvänä juuri siinä. Olin ollut tetissä samassa paikassa ja tunsin ihmiset. Erityisesti yksi Maarit oli esikuvani ja ihailin häntä suuresti. Hänkin tuntui tykkäävän minusta ja juuri häneltä sain aiemmin idean hakea paikkaa. Työni oli osa-aikainen, mutta kotona asuessani en enempää kaivannutkaan. Astuessani iloisena ja luottavaisena työpaikkani ovesta sisään ensimmäisenä päivänä, kysyi keittäjä minulta juonko kahvia. En ehtinyt itse vastata, kun Maarit jo huikkasi toisesta huoneesta puolestani. En kuulemma juonut, kun työpäiväkin oli niin lyhyt.. Aha, enpäs alkanut väittämään vastaan, vaan ymmärsin, että ei ole soveliasta tuhlata työaikaa kahvitaukoon. Kerran joulun aikaan pääsin kahville, kun Maarit joulumielellä ystävällisesti kertoi, että nyt voisin mennä pitämään kahvitauon. En saanut työhöni perehdytystä, vaan nuoruuden innolla syöksyin tekemään rakastamaani työtä. Vähän ajan päästä Maarit alkoi kysellä mitä olen suunnitellut tehdä. Kerroin rehellisesti, etten ole suunnitellut ja sain huutoryöpyn, miten joka päivälle pitää suunnitella työt. Ihan oikein muuten, mutta mistäs 17-vuotias koulunpenkiltä tullut olisi voinut tietää, kun kokemusta tai koulutusta ei ollut eikä kukaan ollut opastanut. Pian tajusin, että teen niin tai näin teen aina väärinpäin Maaritin mielestä. Töihin ei enää ollutkaan kiva mennä, vaikka itse työ oli edelleen ihanaa. Aloin jo iltapäivällä kotiin lähtiessäni ahdistuneena miettiä, että huomenna pitää taas mennä Maaritin piikittelyn kohteeksi. Monena iltana ajattelin, että haluaisin irtisanoutua ja päästä eroon siitä ahdistuksesta, jota työni aiheutti. Vaan en voinut, koska minä en luovuta! Jäljelle jäi sinnittely, jossa auttoi läheisille puhuminen ja musiikki. Eräs levy, jota silloin kuuntelin nostaa tänäkin päivänä käsin kosketeltavan pahan olon tuon yhden vuoden takia. Onneksi sitä ei enää soiteta missään. Ensimmäinen työpaikkani jäi jo vuoden päästä taakseni, kun pääsin opiskelemaan unelma-ammattiini. Onneksi en antanut huonon kokemuksen pilata koko työtä, vaan uskoin parempaan. Tai oikeastaan päätin, että oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun suostuisin työpaikkakiusatuksi. Seuraavalla kerralla pyrkisin muuttamaan tilanteen ja jos ei se onnistuisi, olisi aika siirtyä seuraavaan työpaikkaan. 

Opiskelut veivät minut toiselle puolelle Suomea. Yhteishakupaperit täytin omatoimisesti ja yksin, joten tuli täytettyä vähän hassusti. Olisin voinut hakea lähemmäksikin, mutta vahingossa päädyin seitsemän tunnin junamatkan päähän. Tuli pakollinen itsenäistyminen, kun yhtäkkiä löysin itseni yksin vieraalta paikkakunnalta, jossa lähin tuttu oli monen sadan kilometrin päässä. Suuri järkytys oli sekin, että aiemmin en ollut tiennyt olevani erilainen. Nyt suun avaaminen sai kaupan kassajonossa heti huomiota ja ihmiset kyselivät heti murteestani. Yritin vähän aikaa harjoitella kirjakielellä puhumista, mutta murre oli syvällä ja annoin nopeasti periksi. Enhän edes itse tajunnut mitkä sanat olivat murretta ja mitkä kirjakieltä. Se ongelma oli jo yläasteella, kun aineissa luki usein arvioinnin kohdassa: 9,5. Antaisin kympin, jos kirjoittaisit kirjakieltä. Mielestäni kirjoitinkin:). Opiskelu alkoi lopultakin kiinnostaa minua, kun sain opiskella haluamaani ammattiin ja syvennyin opiskeluun täydellä hartaudella. Vain kiitettävä kelpasi, joten vietin kaiken vapaa-aikani kirjojen ääressä tai kotimatkoihin. Tunsin itseni vanhaksi, vaikka olin 18- v ja saman ikäinen kuin muutkin. En halunnut baareihin enkä halunnut juoda. Viinakokeilut  olin tehnyt ysillä ja aika nopeasti huomasin, ettei se ollut minun juttuni. Krapula oli niin hirveä, ettei hetken huuma todellakaan ollut sen arvoinen. Mieluummin kävin kävelyllä naapurin työttömän perheenäidin kanssa ja höpöttelin niitä näitä pakkasessa lumen narskuessa kengän alla.

Minun opiskelujeni aikana poikaystävä kävi lukion ja armeijan. Valmistuessani suuri haaveeni toteutui ja muutimme yhteiseen kotiin. Kotikonnuilla oli huono työllisyystilanne, joten työpaikan puutteessa menin uuden kotikuntani työkkäriin neuvottelemaan itselleni edes työharjoittelupaikan omalta alaltani. Piti valita jatkaako opiskeluja, jäädä työttömäksi tai lähteä työn perässä etelään. Valitsin opiskelut ja nyt osasin hakea lähimpään kouluun ja pääsinkin:). Innoissani aloitin jatko-opiskelut ja pian löysin itseni oppilaskunnan hallituksesta. Tutoriksikin meinasin, mutta sitten huomasin, ettei se ole minun juttuni. Siellä järjestettiin lähinnä bileitä, eikä ne vieläkään kiinnostaneet. Oppilaskuntatyö antoi sisältöä muutenkin mukavaan opiskeluun ja ahkeroin mielelläni kaiken ollessa kiinnostavaa. Elämä kuitenkin odotti jo, joten pistimme ystäväni kanssa isomman vaihteen päälle valmistuen etuajassa. Työllisyystilanne oli edelleen sama: ei töitä. Opiskelu ei enää tuntunut vaihtoehdolta eikä työttömyys myöskään, joten kamat oli pakattava ja muutettava Helsingin alueelle. Sai ihan valita mihin menisi töihin ja heti eteeni ilmestyi vakituinen työpaikka. Poikaystävä jäi vielä kotikonnuille päättämään omat opiskelunsa. Päätimme mennä naimisiin ja vuosi kului kuin siivillä häitä suunnitellen ja unelmatyötä tehden.

Yksin asuessani liikunta ei juurikaan kuulunut elämääni. Jos emme poikaystäväni kanssa nähneet viikonloppuna, saattoi se kulua siten, että kävin kaupassa töistä päästessäni, kotona suljin oven perässäni, luin romaaneja, katsoin elokuvia, herkuttelin suklaalla ja sipseillä ja avasin oven seuraavan kerran maanantaina töihin lähtiessäni. Kasviksia ei tullut ostettua ja ruoka oli aika einesvoittoista. Suklaalla saattoi korvata ruuan. Elin mielestäni unelmaelämää.