25h 27min
Kaksikymmentäviisi tuntia ja kaksikymmentäseitsemän minuuttia. Tuon ajan vietin erossa kaksosistani. Olipa kokemus.
Olen potenut huonoa omaatuntoa sitten Europpaan tulon, koska en ole paljoakaan nähnyt ystäviäni. On ollut Euroviisuiltaa, juhannusbileitä, syntymäpäiväjuhlia – kaikista olen järjestään joko etukäteen kieltäytynyt tai aivan viime tipassa peruuttanut. Olen hienoisesti sulkeutunut omaan kaksoskuplaani. Lupasin sitten itselleni (ja miehelleni) ryhdistäytyä asian suhteen, kun mummo on palannut kotiinsa ja perhelomailut ovat ohitse.
Lauantaille olin sopinut ensimmäistä kertaa ulkoilua pidemmän kaavan mukaan. Alkuun piknikkiä juomien kera ja siitä sitten kaupungin sykkeeseen. Mieheni pakkaisi kaksoset autoon ja hurauttaisi loma-asunnolle yöksi, jossa myös appivanhemmat olisivat. Kun seuraavana päivänä olisi vielä miehen työkavereiden jokikelluntahäppeninki, jonne minun oli tarkoitus mennä mukaan, niin appivanhemmat hoitaisivat vauvoja sunnuntain ja toisivat heidät sitten illansuussa kotiin. Olin hieman kahden vaiheilla koko asian suhteen, mutta mieheni ei antanut periksi; olisi aika repäistä laastari ja puhkaista vauvakupla.
Edessä olisi kokonainen vuorokausi ilman vauvoja. Ei tarvitsi pyyhkiä pukluja. Ei tarvitsisi lohduttaa kitisijää. Ei tarvitsisi sekoitella korvikkeita eikä vaihdella vaippoja. Ei tarvitsisi nostaa tuttia suuhun aamuyöstä.
Omat fiilikset koko lauantaiaamun olivat kuitenkin hyvin toisenlaiset. En saisi pyyhkiä pukluja ja katsoa aurinkoista hymyä, kun naama on puhdas. En saisi lohduttaa kitisijää ja tuntea rauhoittuneen vauvan tuhinaa korvaani vasten. En saisi sekoitella korvikkeita ja pidellä pulloa ahnaasti imevällä suulla enkä vaihdella vaippoja kuunnellen iloista kikatusta, jonka hoitopöydällä kutittelu saa aikaan. En nostaa tuttia suuhun aamuyöstä ja pidätellä onnenkyyneleitä enkelin lailla nukkuvan lapseni vieressä.
Ensimmäinen itku pääsi jo vauvakassia pakatessa. Kirjoitin kahden sivun verran vinkkejä ja neuvoja, mitä isovanhempien tulisi muistaa ja ottaa huomioon. Toisen kerran kyyneleet tulvahtivat vauvoja hyvästellessä. He olivat hyväntuulisia ja mieheni sekä appivanhemmat pitäisivät heistä hyvää huolta. Mutta silti pala kurkussa ei tahtonut kadota vielä hetkeen oven painuessa kiinni.
Itse olin hieman yllättynyt reaktiostani. Vaikka rakastan vauvojani äärettömän paljon, niin luulin pystyväni käsittelemään tilanteen järkevästi. Vauvat ovat nyt vuorokauden isovanhemmillaan hoidossa, he tulevat huomenna takaisin, kaikki on hyvin. Nyt nauti täysin rinnoin vuorokauden vapaudestasti. Mutta ilmeisesti äitiys ei toimi niin. Yhtäkkiä tunnenkin vain valtavaa huolta ja kun suojelusvaisto iskee päälle, ei mikään järkeily auta.
Sitten vain puren huulta, alan laittaa meikkiä naamaan ja hoen itselleni: Kaikki menee hyvin. Kaikki menee hyvin. On tärkeä osata luottaa muihin, kaikki menee hyvin.
Ilta oli iloinen. Oli ihana nähdä ystäviä, kippistää kesäillalle, laulaa kuorossa uudempia ja vanhempia hittejä Hausmyllystä Antti Tuiskuun, Laura Voutilaisesta Sanniin. Mieheni laittoi pari kuvaa ja myöhemmin kirjoitti vauvojen olevan jo nukkumassa ja että ilta oli mennyt hyvin. Se helpotti todella paljon – tämä oli oikea päätös.
Sunnuntai-iltapäivästä aloin odottamaan malttamattomana pikkuisten saapumista. Ikävä oli oikeasti aivan jäätävä. Kun lopulta sain pienen tyttöni syliini ja pusutteluun, voitte arvata: kyyneliä.
Olen niin äärettömän onnellinen. Olen niin äärettömän onnekas.
Nuo kaksi pientä ihmettä ovat jotain niin rakasta, etten voi sitä edes sanoiksi pukea. Tämä oli opettavainen ja tärkeä kaksikymmentäviisi tuntia ja kaksikymmentäseitsemän minuuttia. Ehkä seuraavat ovat jo helpommat – mutta onneksi sitä ei tapahdu ihan hetkeen.
Hyvää viikkoa kaikille!!!