6: Elämää vuoristoradassa

Aloitetaan ihan ensimmäiseksi tärkeämmistä, vakavemmista ja yhteiskunnallisista asioista. Blogin sähköpostiin oli kolahtanut alkuviikosta haastattelupyyntö. En sitä ajoissa huomannut, joten se meni tällä kertaa ohi. Haastattelu olisi tehty viime torstaisen keskustelutilaisuuden Nyt keskustellaan sijaissynnytyksestä tiimoilta. (Lisää tapahtumasta: http://www.simpukka.info/nyt-keskustellaan-sijaissynnytyksesta/)

Minussa heräsi kaksi kolme tunnetta. 1. Mahtavaa, että asiaa pidetään esillä ja että siitä keskustellaan! 2. Miten aihe ei enää tunnukaan niin läheiseltä, en ole koko aihetta ”sijaissynnytys” ajatellut moneen kuukauteen. Jos olisin haastattelupyynnön huomannut ajoissa, olisinko edes halunnut antaa siitä haastattelua? 3. Pieni syyllisyys ja petturuus edelliseen tunteeseen liittyen. Onko niin, että nyt kun meidän osalta sijaissynnytysmatka on taitettu, ei se enää minua koske tai kiinnosta?

Kyllä ja ei.

Ymmärrettävästi sijaissynnytys ei ole enää meidän perheessä se päivittäinen keskustelunaihe. Olemme aivan tavallinen lapsiperhe, jossa on äiti, isä ja jo 14(!) kuukauden ikäiset kaksoset. Meillä on Etelä-Carolinessa Jennifer-niminen tuttava, jolle silloin tällöin lähettelen kuvia ja kuulumisia perhe-elämästämme. Meidän elämää täyttävät täysin uudenlaiset kiireet, ilot ja murheet.

Olen ylpeä itsestäni, että uskalsin tuoda sijaissynnytysaihetta tunnetuksi – olen varmasti tehnyt asian eteen paljon enemmän kuin useimmat sijaissynnytyksen kautta lapsensa saaneet. Useimmat aiotut vanhemmat pitävät asian visusti salassa ja se on täysin ymmärrettävää, aihe on vaikea. Blogin hiipumisen kautta myös oma aktiivisuuteni asian eteen on hiipunut, olihan blogi se minun kanavani tuoda asiaa esille. Muutaman kuukauden tauon jälkeen tuollainen haastattelupyyntö tuntui yllättävältä ja vähän vieraaltakin. Mutta olisin sen toki antanut, jos sillä olisin voinut jälleen omalta osaltani edes pikkuisen auttaa muita lapsettomuuden kanssa vielä kipuilevia. Ja autan vastaisuudessakin parhaani mukaan!

file_06.05.17_14_19_25.jpeg

Kävimme lomalla Kreetalla, valitettavasti säät eivät olleet tarpeeksi lämpimät pulikoimiseen.

Ja sitten muihin asioihin, eli meidän perheeseen. Kuten jo kerroin, vauvat TAAPEROT ovat nyt 14 kuukautta. Ja kyllä täällä taaperretaankin, sinne tänne, välillä muksahdellen. Pikkuiset muuttuvat viikko viikolta enemmän lapsiksi, joilla on omat luonteensa, oikkunsa ja kujeensa. Minun pitää yrittää päästää menemään vauvarutiineista ja vastikään meillä on alettu kunnolla sormiruokailemaan, kokeilemaan lusikalla itsenäisesti syömistä (lue: sotkemista) ja mukista juomista. Ihanaa huomata, miten lapset jaksavat leikkiä pidempään ja sietävät myös väsymistä. Iltapuhteet saadaan mukavasti hoidettua vähän väsähtäneenäkin ja petiin päästessä nukahdetaan nopeasti. Aikaisemminhan illat saattoivat olla varsinaista kitinäkuoroa viidestä eteenpäin.

Lasten paperit ja minun vanhemmuuden todistaminen on edelleen avoinna. Siis pelisäännöt ovat nyt selvät: meidän tulee toimittaa sen sata paperia siskoni syntymätodistuksesta Jenniferin avioliiton varmistamiseen ja kaikki sopimukset alkuperäisinä (munasolunluovutus, sijaissynnytys, jne). Tämän jälkeen Jennifer merkataan äidiksi, mutta otetaan myös samantien pois, eli vain mieheni on lasten virallinen vanhempi. Minä saan sitten hakea sisäistä adoptiota viiden avioliittovuoden jälkeen, eli meidän tapauksessa keväällä 2019. Huoh. Mutta näillä mennään.

file_06.05.17_14_09_23.jpeg

Syötiin itse lusikalla, ehkä sinne suuhunkin meni jotain…

Minun garden leave on tullut päätökseen ja muutaman päivän olen ollut virallisesti työtön. Työnhaku on osoittanut odotettua hankalammaksi ja työkkäriin ilmoittautuessa virkailija antoi minulle oman vinkkinsä: ”Teillä on kaksi pientä lasta, eikö vain? Ehkä nyt olisi aika olla kotona, se menee kuitenkin niin nopeasti. Tiedän, että joissakin maissa (ja merkitsevä katse minuun suomalaisena) äidit menevät töihin, mutta täällä on vielä yleistä, että äiti hoitaa lapsia.” 

Työnhaku on ollut varsinaista vuoristorataa. Sain maaliskuussa melkein napattua unelmaduunini, mutta sitten jäin hyvänä kakkosena nuolemaan näppejäni. Se masensi, eikä asiaa auttanut, että seuraavista hakemuksista tuli pelkkää ei-oota. Nyt näyttää taas paremmalta, yhdestä haastattelusta odotan (positiivisia) kuulumisia ja kolme haastattelua on sovittu seuraaville viikoille.

Olen yrittänyt pysyä positiivisenä, verkostoitua ja nauttia vapaa-ajastani, mutta tällainen välivaihe ja epätietoisuus on hieman ikävää. Eräs ihana lukijani kirjoitti minulle joulukuussa kuinka hän odottaa ”how thoroughly I will kick ass!” ja yhtä ihana outplacement valmentajani kirjoitti minulle vastikään You are a wonderful young talent so your opportunity will come, I have no doubts”. Pidän siis lipun korkealla ja pään pystyssä. Tästä tulee vielä hyvä juttu, ihan varmasti!

Ja pääasia on, että ihanat taaperoni ovat terveitä ja tyytyväisiä! <3 <3

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *