9: Miten sijaissynnytys näkyy arjessamme?
Hei ihanat, kiitos ja anteeksi. Kiitos, että olette jaksaneet odottaa, anteeksi, että tässä on vierähtänyt ihan luvattoman pitkä tovi.
Minulla ei ole (onneksi?) mitään hyvää syytä hiljaisuuteen; olemme olleet kaikki terveitä ja päivät ovat vilisseet nopeasti kahden lähes taaperon kanssa. Siinä missä viikot ovat täyttyneet uusista askareista mm. työnhaun ja nettimarkkinointiprojektin tiimoilta, niin viikonloput olemme olleet pitkälti reissussa. Blogi on ollut mielessä, mutta sille ei ole löytynyt sopivaa rakoa sitten millään! Nyt sitten käytän tämän rauhallisen sunnuntaihetken blogiin. 🙂
Mm. Riikkis, HannaM sekä muutamakin Vierailija toivoivat kuulumisia Jenniferistä sekä miten vastaan tutuille tai tuntemattomille kyselijöille esimerkiksi raskaudestani ja miten lasten kansalaisuusasiat ovat täällä edenneet. Senpä vuoksi kirjoitan nyt hieman meidän arjesta ja miten sijaissynnytys siinä tänä päivänä näkyy.
Täällä on nykyään melkoinen vauhti päällä!
Aivan ensimmäiseksi Jenniferin kuulumiset ja miten yhteydenpitomme on jatkunut. Kun palasimme Eurooppaan, oli suhteemme uudessa tilanteessa: meillä ei ollut enää varsinaista pakkoa olla yhteydessä. Tarkoitan siis, että meillä molemmilla oli nyt omat elämämme kiireineen vastakkaisilla pallonpuoliskoilla ja yhteydenpito olisi täysin satunnaista kuulumisten vaihtoa. Keväästä alkaen olemme olleet yhteydessä lähinnä Facebookin messengerin kautta kuvia lähetellen ja muutaman rivin kuulumisia vaihdellen. Skypessä olemme puhuneet ehkä kerran parissa kuukaudessa, loppuvuodesta tuli pidempikin tauko, jonka katkaisi parin viikon takainen pitkä Skypepuhelu. Uskon yhteydenpidon jatkuvan samaan tahtiin tulevaisuudessakin.
Jenniferille ja hänen perheelleen kuuluu hyvää. Ounastelin aikaisempin viestien perusteella, ettei muutto Kaliforniasta Pohjois-Carolinaan ole ollut ihan yksinkertaista ja hän myönsi sopeutumisen olleen vaikeampaa kuin mitä hän odotti. Lapset ja mies ovat kuitenkin viihtyneet ja hänkin alkaa tuntea olonsa pikkuhiljaa kotoisaksi. Jennifer on perheensä kanssa myös päättänyt hakeutua sijaisperheeksi eikä hän poissulkisi mahdollista adoptiotakaan jossain vaiheessa. Onnekas on se sijaislapsi, joka saa Jenniferin perheestä sijaisperheen!
Tämä ”ilmoitus” nököttää eteisen portaikossa vauvojen päiväuniaikaan
Meidän normiarjessa sijaissynnytys ei juurikaan tule esiin, jopa avainnipussani ennen roikkunut surrogacy-avainmenperä on harmikseni pudonnut. Hyvänä esimerkkinä on muun muassa, että lastenhoitajamme aloitti tammikuun alussa ja vasta viime viikolla kerroin meidän hieman erilaisesta matkasta perheeksi! Miksi en kertonut siitä aiemmin? Se kun ei tullut missään vaiheessa luonnostaan puheeksi. Miksi kerroin juuri nyt? Kun selitin rautatippojen vaikutuksesta vauvoihin ja kuinka Jenkeissä saatu rauta aiheutti tytölle vatsavaivoja – eli melkoisen pitkä aasinsilta oli nytkin itse asiaan. :)
Olemme aina olleet hyvin avoimia sijaissynnytyksestä ja minun androgeeni resistenssistä ja kerron siitä 90%:sti, jos puhetta tulee esimerkiksi rintaruokinnasta tai synnytyksestä. Tuo jäljelle jäävä 10% koskee täysin vieraita ihmisiä ja tilanteita, joissa minulla ei ole aikaa tai mahdollisuutta alkaa koko tarinaa kertomaan. Kassajonossa ei huvita alkaa selostamaan juurta jaksain kohduttomuudesta ja sijaissynnytyksen kiemuroista. Silloin on vain helpompi antaa joku ympäripyöreä – joskin totuudenmukainen – vastaus, esimerkiksi kysymykseen imetykseni sujuvuudesta ”meidän lapset saivat vain ihan alussa rintamaitoa”.
Sijaissynnytys on meillä olemassa myös byrokratian kukkasena – eli vauvojen täkäläinen kansalaisuus on edelleen avoinna. Suomen kansalaisuuden jälkeen meillä ei ole ollut sen suhteen paniikkia ja nyt mieheni alkaa asiaa jälleen hoitamaan (tässä välissä oma oleskelulupani erääntyi ja halusimme hoitaa sen ensin kuntoon). Eli sen suhteen olemme yhä samassa tilanteessa, kuin mitä täällä kirjoitin: blogit/matkalla-perheeksi/suomivauvat-eli-apostillen-onnellinen-loppu.
Valmista soseutettavaksi, ruokaa pariksi päiväksi
Vaikkei sijaissynnytys arjessamme juurikaan näy, se tuntuu sitäkin enemmän. Vauvavuosi alkaa pian tulla päätökseen, mutta en edelleenkään osaa pitää pieniä ihmeitäni tai omaa äitiyttäni itsestäänselvyytenä – luultavasti en koskaan osaa. Yhä edelleen tunnen kiitollisuuden palana kurkussani, kun katselen vispilää innokkaasti tutkivia pikkuisiani tai miestäni kylvettämässä vauvoja. Kun olemme aurinkoisella sunnuntaikävelyllä perheenä, ihan tavallisena perheenä.
Että kaikesta huolimatta, minä olen tämän kaiken saanut. Minulle on tämä kaikki annettu. Se saa nöyräksi ja kiitolliseksi.