Kaksi perhettä – Yksi tavoite: Vauva

Eilen aamuna meillä oli ensimmäinen epämuodollinen skype-puhelu Jenniferin ja hänen perheensä kanssa (muutin nimen nyt ainakin toistaiseksi). Tuo puhelu olisi pitänyt ottaa nauhalle ja näyttää kaikille, jotka sanovat sijaissynnytyksen olevan lapsettomien pariskuntien ja köyhien kohdunvuokraajien riistoa.

Ruudun ja maailman toisella puolen istuivat sohvalla Jennifer, hänen miehensä ja heidän kouluikäiset lapsensa, tyttö ja poika. Jennifer oli aikaisemmin maininnut meilissä, että hänen lapsensa odottavat innokkaina meidän näkemistään. Kyllä sieltä pari suloista lasta meitä tiirailikin aika uteliaina. 

Alkuun esittelimme toisemme (siis me ja lapset) ja sitten hieman kyselimme heidän koulunkäynnistään ja harrastuksistaan. Lapset kertoilivat innokkaina, mitkä heidän lempiaineensa koulussa on ja kuinka iloisia he ovat, että koulun kesälomat alkavat juuri ja he pääsevät Hawajille lomalle. Heillä oli myös paljon tärkeitä kysymyksiä meille, kuten onko meillä kotieläimiä ja sijaitseeko kotimme jossain Venäjän lähellä ja millaista siellä on? Lupasimme lähettää kuvia vanhempiemme koirista ja heitä nauratti kovasti, kun kerroimme mieheni vanhempien omituisesta, pörröisestä kissasta, joka ei tykkää ihmisistä vaan aina lymyilee jossain vakoilemassa.

Keskustelun edetessä lapset alkoivat päästä alun ujoudesta eroon ja pian ruudun toisella puolella alkoikin olla melkoinen show. Vähän väliä lapset kuiskuttelivat äitinsä korvaan asioita, joita haluaisivat sanoa. Jokaisella kerralla Jennifer naurahti lapsilleen, että sano vaan rohkeasti. Niin saimme kuulla tyttären parhaasta ystävästä, ”grand sister”, kuten hän ystäväänsä kutsui ja miten poika oli valittu baseball nappulaliigasta all star – joukkueeseen. Välillä keskustelu täyttyi kikatuksesta ja lapset liukuivat videoruudun näkymättömiin huudellen I disappeaaaar. Yhdessä vaiheessa meinasi itku päästä, kun katselin perheen hyväntuulista menoa.

Lasten kysymysten vaihdoimme muutaman sanan sopimuksen teosta ja miten prosessi eteni kummankin puolella ja mitä muutoksia alkuperäiseen sopimuspohjaan tehtiin. Sitten Jennifer kertoili verikokeistaan ja ensimmäisistä tutkimuksista Portlandissa. Hän kertoi kaiken menneen mainiosti ja hän on iloinen, että pääsee aloittamaan lääkityksen jo nyt. Ensimmäinen alustava ajankohta alkionsiirrolle on heinäkuun lopulla. Iiks! :)))))) 

Puhelun lopussa Jennifer siirtyi puhumaan lapsilleen hieman vakavammalla äänellä. Hän kysyi, muistavatko lapset kirjan kengurusta, jonka äiti heille jokin aikaa sitten luki? Lapset nyökyttelivät kovasti. Sitten hän selitti, että nuo tuolla toisella puolella, he ovat mukavia ihmisiä, eikö vain? Lapset katsoivat meitä ja sitten äitiään ja nyökyttelivät. Sitten Jennifer selitti, että niin kuin siinä kengurukirjassa, nuo mukavat ihmiset eivät voi saada omaa vauvaa ja sen takia äiti auttaa heitä ja kasvattaa mahassa heille oman pienen vauvan. Että sitten kun se vauva tulee, niin nuo ihmiset saavat sen ja meidän pitää toimia tässä tiiminä. Sitten hän kysyi tyttäreltään, että ollanko me tiimi tässä? Tyttö nosti peukut pystyyn ja nauroi. Sitten hän kysyi pojaltaan, että ollanko me tiimi tässä jutussa? Poika katseli hetken leikkisästi meitä ja nosti sitten kädet ylös peukkuja heilutellen. Ja sitten kaikki nauroivat kovasti.

Tuona hetkenä katselin tuota ihanaa, hymyilevää, rakkautta täynnä olevaa perhettä ja mietin kuinka mahtavaa on olla kokemassa tätä kaikkea heidän kanssaan. Kuinka kaksi maailman eri puolilla asuvaa, erilaisista lähtökohdista tulevaa, erilaisessa tilanteessa olevaa perhettä kohtaavat tällä tavoin. Ihaninta oli huomata, miten tilanteessa ei ollut mitään epänormaalia, ei minkäänlaista ”vuokrakohtu”, ”flesh-over-cash”, ”köyhien riisto” tai muutakaan sijaissynnytykseen rinnastettavaa negatiivista ajatusta. Toivon, että kaikki jotka haluavat sijaissynnytyksen kieltää epäeettisenä ja riistävänä olisivat olleet näkemässä tuon hetken. Onnellisen hetken.