Vaaleanpunainen elefantti työpaikalla

Kirjoitin keväällä työpaikasta, johon hain ja jota en saanut. Hakiessani paikkaa päätin rehellisesti mainita esimiehelle haaveistani tulla äidiksi lähitulevaisuudessa. Tuo päätökseni herätti myös keskustelua lukijoissa ja suurin osa olisi jättänyt asian mainitsematta.

Jälkikäteen puhuin asiasta tuttavani kanssa, joka minulle alunperin vinkkasi paikasta. Ennen kuin ehdin edes sanoa mitään, hän huudahti, että ”ethän vain maininnut tuosta vauvaprojektista?!” Hieman nolostuneena sitten mumisin, että ”joo-o, kyllä taisin epäsuorasti mainita”. ”No ni. Sen takia sä et sitä varmaan sitten saanut.” Tämä tuttavani sanoi myös suoraan, että hän itse päätti palkata omaan tiimiinsä miehen, koska hän äitinä tietää, miten hankalaa pienten lasten kanssa on joustaa töiden suhteen ja hän tarvitsee jonkun, joka voi tarvittaessa jäädä ylitöihin lyhyelläkin varoajalla.

Tänään sitten istuin keskustelemassa toisen tuttavani kanssa mahdollisesta työpaikasta, johon hän voisi minua suositella. Päätin jälleen kerran olla rehellinen. Ilmoitin olevani kiinnostunut, mutta ennen kuin hän alkaa minua suosittelemaan hänen tulisi tietää meidän vauvasuunnitelmista. Tämä tuttavani on pienen lapsen isä ja hän vain kohautti harteitaan, että eihän tällaisia asioita voi liikoja miettiä ja neuvoi hakemaan paikkaa, mutta jättämään vauvatoiveet mainitsematta.

Nyt tässä mietin, että uskomatonta miten tästä vauva-aiheesta on tullut varsinainen pink elephant. Asia, jonka läsnäolosta kaikki ovat tietoisia, mutta josta kukaan ei puhu ääneen mitään. Tähän saakka en ole asiaa paljoakaan pohtinut tai ongelman suuruutta ymmärtänyt, mutta nyt tuntuu että se vaanii joka nurkalla. Minulle, vastikään naimisiinmenneenä ja reilu kolmekymppisenä naisena, vaaleanpunaisesta elefantista on tullut arkipäivää, uusi normaali.

Miesten tai vielä uran alkuvaiheessa (lue: nuorten) naisten on tätä varmaan vaikea uskoa. Ja heillehän tämä avautuu vain etuna, ohituskaistana urapolulla, joten ymmärrettävästi heillä ei ole paljoa yllykettä asiasta huudella. Myös minun itseni on vaikea uskoa kirjoittavani tätä tekstiä. Olen aina luottanut kykyihini naisena ja siihen, että fiksu, kovasti töitä tekevä nainen kyllä pärjää kilpajuoksussa siinä missä miehetkin. Että jos naiset asiasta surkuttelevat, niin voisivat katsoa peiliin ja ryhdistäytyä. Mutta yhtäkkiä tunnen kuinka jään jälkeen, jokaisella askeleella. Kuinka se vaaleanpunainen elefantti roikkumassa niskassa en vain pysty tätä kisaa voittamaan.

Ja loppuun vielä vähän faktatietoa, oman mutufiiliksen tueksi (ehkä näitä tuloksia on täällä jo joskus päivitelty, mutta minulle tämä oli uutta).

EU:n 2013 tekemässä tutkimuksessa tarkasteltiin miesten ja naisten välisiä kriteerejä rekrytointitilanteessa ja tulokset ovat aika mielenkiintoiset.

Mitkä kolme asiaa ovat tärkeimmät, kun hakija on MIES?

1. Työkokemus 40%
2. Tutkinnot / koulutus 38%
3. Joustavuus työaikojen suhteen 31%

Joo, tämähän kuulostaa oikein hyvältä ja järkeenkäypältä. Mutta entäs mitkä ovat kolme tärkeintä kriteeriä, kun hakija on NAINEN?

1. Onko lapsia 49%
2. Joustavuus työaikojen suhteen 35%
3. Yleinen viehättävyys 33%

Sanattomaksi vetää.