Olipahan alkionsiirto
Ja lopulta koitti se suuri päivä – alkionsiirto. Puhelimeen olin jo hyvän aikaa sitten laittanut muistutuksen ja kalenterissakin oli ruksi. Tiesin päivän olevan kiireinen töissä, mutta aikomukseni oli lähteä seitsemän jälkeen kotiin, käydä nopeasti lenkillä, syödä ja olla hyvissä ajoin valmistautuneena skypeen.
No miten sitten kävikään – töissä kaikki venyi ja vanui ja Jenniferin laittaessa ensimmäisen viestin puoli kymmenen aikoihin olin vielä pomon ja pomonpomon kanssa viimeistelemässä töitä. Siinä alkoi sitten sisällä paniikki vellomaan, varsinkin kun en keksinyt mitään tekosyytä liueta paikalta. Lopulta oli vain pakko iskeä kone kiinni ja sanoa pomoille, että ihan pakko lähteä, sorry.
Juoksin ulos ja itku silmässä soittamaan miehelleni, että nyt me missattiin ehkä tähän astisen elämämme tärkein päivä! Mies rauhoitteli ja käski soittamaan Jenniferille, mikä tilanne on. Onnekseni luurin päässä minut otti vastaan iloinen Jennifer, joka sanoi, että he ovat vielä odottelemassa kutsua sisälle. Huoh!
Juoksin kotiin ja pian skype alkoikin pirisemään ja hedelmöitysklinikan koordinaattori Marissa kurkisteli ruudun toisella puolella Jenniferin makoillessa lavetilla taka-alalla. Jenniferin rakko ei ollut vielä tarpeeksi täynnä (rakon tulee siis olla täynnä, että kohtu on oikeassa asennossa hoitaa siirto kätevästi), ja siinä oli aikaa rupatella samalla kun hän hörppi nestettä.
Ruudun molemmilla puolin oli sellainen iloisen jännittynyt olo, joka vain tiivistyi hetki hetkeltä, kunnes lopulta embryologi ja lääkäri (sama lääkäri hoiti siskoani keväällä) ilmestyivät tietokoneen ruudulle hymyillen. He vilkuttivat meille, kertoivat hieman tulevasta siirrosta sekä kyselivät, onko meillä vielä kysyttävää. Loppuun molemmat nostivat peukut pystyyn ja pian meidän pitikin jo hyvästellä Jennifer, hänen miehensä ja Marissa, koska itse toimenpidehuoneeseessa ei ole lupaa skypetellä. Tämän jälkeen yhteydenpito jatkui tekstiviesteillä.
Kaikki meni lopulta sitten todella nopeaan. Siirto oli sujunut hyvin ja hetimiten sain embryologilta sähköpostilla kuvat alkioistamme. Alkio numero 1 – poika ja alkio numero 3 – tyttö. Molemmat kuulema näyttivät oikein hyviltä ja olivat selvinneet sulatuksesta mainiosti.
Kuten eilen kirjoitin, niin siirtosession jälkeen oli aika huojentunut olo. Alkuun pelkäsin kaiken menevän pieleen, kun vielä toimenpideajan alkaessa olin toimistolla. Lopulta saimme onneksi puhua rauhassa ennen siirtoa ja elää koko hetken tiiviisti mukana. Tämä oli varmasti tärkeää myös Jenniferille.
Miljoona asiaa pyöri päässä nukkumaan mennessä ja tuntui oikeasti että jotain isoa oli tapahtunut. Vaikka olen pitänyt molemmat jalat tukevasti maassa, niin en voinut olla miettimättä klinikan onnistumisprosentteja ja noita kahta mikroskooppista alkiota, jotka siellä nyt taistelivat selviytymisestään. Toivon niin kovasti, että todennäköisyydet ovat heidän puolellaan. Alkio numero 1 ja alkio numero 3 – rakastan teitä jo nyt…
