Ensitapaaminen
Lauantai-iltana laskeuduimme alkuillasta San Franciscon lentokentälle, siinä vaiheessa takana oli noin 21 tuntia valveillaoloa. Haimme vuokra-auton ja lähdimme ajamaan kohti pikkukaupunkia, jossa Jennifer perheineen asuu. Matkalla oli ruuhkaa ja myös onnettumuus ja suht lyhyt ajomatka kesti lähes kolme tuntia. Itse olin siinä vaiheessa jo niin väsynyt, että torkuin puolet matkasta ja välillä nousin kyselemään mieheltä hänen ajokunnostaan. Perille päästyämme nopeat illalliset väsymystä uhmaten, tsekkasimme itsemme sisään majapaikkaan ja nukkumaan.
Aamu aukeni Kaliforniassa aurinkoisena ja suunnistimme läheiseen pannukakkuravintolaan aamupalalle. Viestittelimme Jenniferin kanssa päivän ohjelmasta ja lopulta sovimme, että hän ja tyttärensä tapaavat meidät aamupalapaikassa. Oli aika erikoinen tilanne lopulta nähdä edessään ihminen, jonka kanssa on viestitelty, puhuttu skypessä ja meilailtu. Ja vaikka jännitystä oli ilmassa, ei sitä mitenkään huomannut vaan nopeasti juttelu alkoi itsestään. Ainoastaan Jenniferin yleensä suulas tytär oli alkuun hieman hiljainen, mutta nopeasti alkoi hänkin sulamaan ja pian hän kertoi jo tarinoitaan, jotka saavat aina vain uuden käänteen ”and then”, ”and then”. 🙂
Aamupalan jälkeen lähdimme katselemaan kauppoja. Tyttärellä oli ollut syntymäpäivä hiljattain ja hän saisi valita lahjansa tänään. Samalla Jennifer näyttäisi meille hieman vauvatarvikevalikoimia (olin tätä pyytänyt etukäteen). Kävelimme kauppoja hissukseen ja juttelimme koko ajan. Meistä ja meidän elämästä, Jenniferin elämästä ja perheestä, tästä koko prosessista. Tuntui hyvältä puhua ja jakaa tätä matkaa, jota yhdessä kuljemme.
Nauroimme miljoonille eri tuttipulloille ja tilpehööreille. Kävimme läpi joitain tarvikkeita, joita tarvitsisimme keväällä ja Jennifer kertoi, että hänen kaverinsa on jo luvannut meille lainaan vauvojen kylpyammeen ja häneltä saisimme vaatteita alkumetreille. Parin tunnin ostosreissun jälkeen Jennifer ajelutti meitä alueella näyttäen hieman paikkoja, kunnes tapasimme hänen miehensä ja poikansa, sekä veljensä, joka oli kyläilemässä Hawajilta.
Hauska yksityiskohta, että Jenniferin mies on töissä US Coast Guardissa ja perhe myös asuu armeijan tukikohdassa. Ulkomaalaiset vieraat pääsevät sisään vain henkilökunnan kutsumana ja myös ainoastaan tämän kutsujan seurassa. Tämän vuoksi tapasimme tukikohdan portilla, koska vain Jenniferin miehen seurassa saimme luvan mennä alueelle. US Army Base – Can it get more American than that? Pienoinen pettymys kyllä oli, ettei tukikohta näyttänyt mitään urheiluopistoa tai parantolaa kummemmalta… mitään armeijaan liittyvää ei varsinaisesti näkynyt.
Sisällä kotona Jennifer ja hänen veljensä kävivät ruoan laittoon, meitä hemmoteltaisiin pupu – illallisella. Pupu on hawajilaisittain kuten alkupala, tapas tai antipasto. Eli monia erilaisia pienempiä annoksia. Koko illallinen oli hyvin rento. Jenniferin mies ja veli siirtyi välillä katsomaan jenkkifutista, Jennifer itse valmistelemaan seuraavaa annosta. Eli mitään jäykkää pöydässä istumista ei ollut vaan hyvin vapaamuotoista jutustelua ja syömistä.
Myöhemmin pari Jenniferin ystävää tuli tervehtimään meitä lastensa kanssa. Toinen heistä on myös sijaissynnytysohjelmassa. Hänen aiottu vanhempansa on yksinäinen nainen, joka on käynyt läpi 12 epäonnistunutta hedelmöitystä ja nyt lopulta päätyi sijaissynnytykseen. Kiitin häntäkin kovasti ja kerroin, miten tärkeää naisille kuten minä on, että maailmassa on naisia kuten hän ja Jennifer.
Kahdeksan jälkeen meillä alkoi jet lag iskemään sen verran kovaa, että aloimme tekemään lähtöä. Juuri ennen lähtöämme toinen Jenniferin ystävä nykäisi minua hihasta hieman syrjään ja kuiskasi minulle, kuinka meistä tulee vielä mahtavat vanhemmat. Jenniferin kanssa halatessamme me molemmat toistelimme, miten hyvä oli tavata ja kuinka kaikki sujui vielä paremmin mitä etukäteen kuvittelimme.
Lämmin ja kiitollinen tunne oli kotimatkalla.
