SijaisSYNNYTYSkertomus osa 3

Piinaavan odottelun jälkeen hoitaja lopulta koputti oveen ja tuli hakemaan minut. Pomppasin salamana ylös, annoin hermostuneen suukon miehelle ja lähdin seuraamaan hoitajaa. Hiljaisena. Yhtäkkiä jännityksen tilalle tuli pelonsekainen nöyryys. Toivoin niin kovasti kaiken menevän hyvin.

Saavuin täyteen operaatiohuoneeseen, josta tunnistin maskien takaa synnytys- ja lastenlääkärin. He olivat täydessä vauhdissa ja yritin olla kuuntelematta kuinka he puhuivat vatsakalvojen avaamisesta ja etenemisestä seuraaviin kerroksiin. Minut talutettiin Jenniferin jo osittain aukinaisen vatsan ohi hänen päänsä taakse, jossa myös aiemmin tapaamani anestesialääkäri seurasi tilannetta, kyseli Jenniferiltä hänen vointiaan ja selitti mitä milläkin hetkellä leikkauksessa tapahtui. Näin pienen jakkaran, mutta kysyin saanko seisoa. Vastaus oli no, honey – only when the babies are about to born. Jenniferin rinnan kohdalle oli nostettu kangas, niin ettei hän tai minä nähnyt käynnissä olevaa toimenpidettä. 

Istuin alas ja näperöin kameraani varmistaen sen olevan valmiina kunhan hetki koittaa. Anestesialääkäri sanoi, että säästä vielä kameran akkua; he kyllä sanovat kun kannattaa valmistautua. Hän kertoi, miten välillä kameroista on akku loppunut jo ennen h-hetkeä. Naurahdin hermostuneesti ja ymmärsin pointin – leikkauksessa voi vielä kestää hetki.

Huomasin, että toinen jalkani tärisi jännityksestä. En tiennyt mitä tehdä tai sanoa. Silmälasini meinasivat huurustua kasvomaskin vuoksi ja jouduin laskemaan rillejä alemmaksi nenänvartta. Jossain vaiheessa silitin Jenniferin kättä ja kuiskasin ”Wonder Woman”. Hän näytti hieman tuskaiselta ja valitteli anestesialääkärille huonovointisuutta. Anestesialääkäri selitti sen olevan normaalia ja luultavasti menee pian ohi. Joka tapauksessa hän nosti pienen astian Jenniferin viereen. Toivoin hiljaa, ettei hän ala yökkimään, koska luultavasti alkaisin itse myös.

Pikkuhiljaa uskalsin alkaa katselemaan ympärilleni. Vasemmalla puolellani oli kaksi pikkuista pöytää lämpölamppuineen ja erinäisine koneineen ja piuhoineen. Kummankin aseman vieressä oli kaksi hoitajaa valmiina. Jenniferin vatsan ympärillä työskenteli synnytys- ja lastenlääkärin lisäksi kaksi muuta lääkäriä tai hoitajaa. Tämän lisäksi minut noutanut hoitaja sekä toinen hoitaja seisoskelijat huoneen reunalla. Yksi hoitajista katsoi minua ja näin maskin takaa hänen hymyilevän ja nyökyttävän ”hyvin se menee”. Itse näytin varmaan hätääntyneeltä eläimeltä huurustuneiden rillieni kanssa…

Kuuntelin koneiden piippauksia ja joka ikinen kerta, kun huoneesta kuului naurahdus tai rentoa jutustelua, rauhoitti se mieltäni. Jos hiljaisuutta kesti liian pitkään, aloin välittömästi hermostumaan – onko jotain vialla? Säpsähdin, kun anestialääkäri kurkki kankaan yli ja sanoi, että alamme olla lähellä. Kamera! Kamera valmiiksi! Ja taas odotettiin valmiina, odotettiin niitä pitkiä minuutteja…

…kunnes synnytyslääkäri ilmoitti, että täällä on poika ja sen jälkeisiä tapahtumia kuvastaa oheinen video enemmän. Kameran takana nyyhkytän minä ja editoimattoman videon mukaan ensimmäiset sanani olivat ”he’s so frikking tiny”. Ihme, että siinä innostuksen ja liikutuksen vallassa sain näinkin selkeää jälkeä kuvattua. Enjoy!https://youtu.be/x86I7I6pPOU

Bobin ja Rosan seuraavista vaiheista ja NICUssa olosta kirjoitan myöhemmin erikseen. Synnytyskertomuksen aiemmat osat löydät täältä:

blogit/matkalla-perheeksi/sijaissynnytyskertomus-osa-1

blogit/matkalla-perheeksi/sijaissynnytyskertomus-osa-2

—-

The English version of the labour story will follow later. But hey, the video is in English! :)