Ahdistus – Miten siellä Kaliforniassa voidaan?
Pienet vauvani kasvavat vieraan naisen vatsassa Atlantin toisella puolella. Lähes kymmenentuhannen kilometrin päässä. Se on kaukana.
Olen useaan otteeseen hehkuttanut, miten mutkattomasti asiat ovat sujuneet Jenniferin kanssa. Kuinka luottavainen olen hänen suhteensa ja myös onnellinen, että juuri hän on lastemme sijaissynnyttäjä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö pitkä välimatka ja täydellinen riippuvaisuus toisesta ihmisestä, hänen valinnoistaan ja teoistaan, olisi välillä vaikeaa käsitellä.
Tämän prosessin aikana minulla on pari kertaa muljahtanut epämiellyttävästi vatsanpohjasta vauvojeni puolesta.
Ensimmäinen kerta tapahtui elokuun lopulla. Olin viettämässä lämmintä lauantai-iltaa parin ystäväni kanssa terassilla, kello lähenteli yhtätoista. Vilkaisen sattumalta puhelinta ja huomaan Jenniferiltä tulleen puhelun. Välitön paniikki. Miksi hän on soittanut? Emmehän me koskaan soita spontaanisti – ainakaan lauantai-iltana, kun hän tietää kellon lähentelevän jo puolta yötä Euroopassa! Pari puhelua samantien takaisin. Ei vastausta. Viestiä perään – ”Olit soittanut? Onhan kaikki hyvin?”. Vartin jännityksen jälkeen saan sen huojentavan vastausviestin ”Ah, se oli vahinko. Anteeksi.” Pheeeewww… Kylmä hiki otsaltani kuivui välittömästi ja syvä huokaus.
Toinen kerta tapahtui tällä viikolla. Edellisviikon lopulla viestittelimme hänen viimeisimmästä lääkärikäynnistään. Hän myös laittoi pienen videonpätkän, jossa lääkäri kuuntelee vauvoja dopplerilla. En kuullut Jenniferistä mitään viikonlopun aikana ja sunnuntaina laitoin hänelle tavallisen viestin ”Terkut Euroopasta. Täällä on syksy ja olimme pitkällä kävelylenkillä. Toivottavasti te voitte kaikki hyvin.” Ei mitään vastausta.
Ensin kuittasin vain miehelleni, että enhän kyllä kysynytkään mitään, mutta eilen illalla alkoi epävarmuus kaivelemaan mieltä ja epämiellyttävät kysymykset pyörimään mielessä. Onhan kaikki hyvin? Kyllähän Jennifer ilmoittaisi heti, jos asiat eivät olisi hyvin. Eihän mitään ole sattunut? Jenniferille itselleen, vauvoille? Miksei hän vastaa mitään?
Tänäaamuna sitten oli pakko keksiä tikusta asiaa ja laittaa viestiä. Vastaus – tosin hyvin lyhykäinen – tuli nopeasti. Jälleen helpotuksen huokaus, ainakin keskusteluyhteys on kunnossa.
Raskauden alkuvaiheessa ymmärsin Jenniferin viesteistä (tai siis sieltä rivien väleistä), että raskaus on ollut hankalampaa kuin hän on odottanut. Viimeiset pari viikkoa viestittely on ollut jälleen paljon kepeämpää ja myös hymiöt ovat vilahdelleet seassa. Nyt jälleen vastakaiku on hieman viileää, hänen tämän päiväisissä viesteissä ei hymiöitä heitelty. Ehkä hänellä on vain väsy ja vitutus – kyllähän monessakin raskausblogissa mainitaan, että välillä raskaus ei todellakaan ole hauskaa.
En ole uskaltanut (ja en varmaan koskaan tule uskaltamaankaan) kysyä, lähtisikö Jennifer yhä prosessiin, jos hän tietäisi raskauden olevan näin paljon hankalampaa kuin hänen edellisensä. Etenkin, kun hän on raskaana jonkun toisen lapsille? En uskalla kysyä, kun en halua kuulla vastausta. Ehkä joskus projektin jälkeen näistä voidaan puhua, mutta nyt ei ole sopiva hetki.
Mietin jälleen ihan liikaa. Kysyin mieheltänikin, että huomaako hän, että viimeiset viestit olisivat jotenkin erilaisia. Vastaus oli – EI. Itse analysoin ja kannan huolta koko ajan Jenniferin fiiliksistä. Jotenkin tunnen (EDELLEEN) huonoa omaatuntoa, että hän potee pahoinvointia ja väsymystä meidän vuoksemme. Eihän asia niin yksiselitteinen ole, mutta kuitenkin, olen itse paljon iloisempi kun näen hänenkin olevan. Luonnollisesti.
Ei tästä nyt tule tämän fiksumpaa analyysia tai päätelmää. Toivon kovasti, että raskaus helpottaa. Että Jennifer olisi hyvällä tuulella. Että viesteissä olisi hymiöitä. Että kaikki menisi mahtavasti ja kuin Strömsössä.
Mutta juuri tänään on pieni huoli ja turhautuneisuus, että olemme täällä tuhansien kilometrien päässä. Tuhansien kilometrien päästä Jenniferistä ja vauvoistamme.