Ai niin, ne vauvojen nimet!
Sunnuntai-iltana erään jääkiekko-ottelun alkua odotellessa surffailin Lilyssa ja huomioni kiinnittyi The Baby Show – blogin pohdiskeluun lapsen nimestä. Tuon postauksen innoittamana etsin käsiini myös oman tammikuisen pohdiskelun aiheesta ja sen löydät täältä: blogit/matkalla-perheeksi/ei-nimi-lasta-pahenna. Muistan niin hyvin tuon postauksen aikaiset fiilikset, kun sellainen odottava toivo alkoi päivä päivältä kasvamaan, mutta vieläkin kaikki tuntui niin kaukaiselta. Ja miten epätodelliselta tuntuikaan miettiä nimiä, meidän lasten nimiä!
Sitten tajusin myös, etten tainnutkaan koskaan palata tähän asiaan ja kirjoittaa mihin sitten päädyimme. Ei sillä, niin kauan kun blogi pysyy anonyymina, myös vauvojen nimet pysyvät piilossa. Mutta ainakin sellaisen jatkokertomuksen noihin tammikuisiin pohdintoihin voisin nyt kirjoittaa.
Kuten tammikuussa mainitsin, minulla oli melkoisen selkeä viitekehys, jonka raameihin nimien tuli mahtua. Pitkään meillä oli selvillä tytön etunimi ja pojan toinen nimi. Ne tulivat molemmat vanhempieni isovanhemmilta ja myös mieheni tykkäsi niistä. Ne siis ovat perinteisiä, mutta myös persoonallisia ja kansainvälisesti ymmärrettäviä (hahaha, tai siis niin luulin ennen kuin sain tavata tytön nimen kymmeniä kertoja Kaliforniassa…). Sitten myös pojan etunimi päätettiin. Sitä piti jo miettiä pitempään ja vaati myös himpun verran kompromissia, sillä nimi on melkoisen suosittu. Otimme kuitenkin nimen suomalaisen version, joka eroaa kansainvälisestä versiosta, eli on astetta erilaisempi täällä päin maailmaa.
Sitten tytön toinen nimi… Itse tarjosin, ehdotin, vaadin viimeiseen saakka miehen jomman kumman isoäidin nimeä, mutta ne eivät miehelleni kelvanneet. Pyörittelimme ja makustelimme nimiä pitkään, emmekä edenneet asiassa suuntaan tai toiseen. Lopulta sain vinkkiä blogin kautta ja yhtäkkiä nimi vain loksahti kohdilleen! Ehdotin nimeä varovaisesti miehelleni ja tadaa: hän tykkäsi siitä! Meillä oli siis nimet lapsille.
Pysyimme näissä nimissä loppuun saakka ja hieman epävarmasti raapustin ne sairaalan papereihin ja syntymätodistushakemuksiin. Vauvat olivat syntyneet edellisenä päivänä, enkä vielä osannut sanoa näyttivätkö he nyt varmasti nimiltään. Minulle he olivat edelleen Bob ja Rosa, enkä ensimmäisinä päivinä osannut heistä muuta nimeä käyttääkään!
Bob ja Rosa -työnimet olivat vakiintuneet mieleen sen verran tiukasti, eikä vähiten blogin vuoksi, että vielä ensimmäisen parin viikon ajan vauvojen uudet nimet eivät millään meinanneet sopia suuhun. Miehenikin mainitsi jo muutaman kerran, että nyt voitaisiin alkaa kutsua vauvoja jo heidän omilla nimillään. Siltana uusiin nimiin toimi alkuun toiset lempinimet (tai siis koko joukko hellittelynimiä!) ja vaivihkaa vauvat alkoivatkin näyttää omilta nimiltään.
Edelleenkään en kutsu vauvoja täysin omilla nimillään, vaan niistä väännettyihin lempinimiin. Muuten olen kyllä ollut nimiin tyytyväinen, minusta ne ovat napakan kauniit ja sopivat meidän pikkuisille. Omalla tavallaan haikeaa, että Bob ja Rosa ovat kokonaan taakse jäänyttä elämää, ne eivät vilahtele meidän arjessa enää laisinkaan.
Paitsi ehkä blogin kautta silloin tällöin, kuten tässä postauksessa. :)
Näissä merkeissä kannustettiin MM-finaalia meidän päässä, ei auttanut bodyn teksti tai siniset sukkikset. Ja tuon bodyn saatat muistaa täältä… :)