Äi-thi
Luin tässä hiljattain Naiseudesta – blogin postausta, jossa bloggaaja Rosanna pohtii vanhemmuutta ja sen ääripäitä onnesta ahdistukseen. Ja kuinka kuopuksen ihkaensimmäisen äi-thi – sanan tuomaa onnentunnetta ei voi sanoin kuvailla.
Sitten itse mietin asiaa hetken sekä jätin Rosannan blogiin kommentin, kuinka sellainen asia kuin lapsen sanoma äi-thi tuntuu edelleen täysin absurdilta ajatukselta.
Minä. Äiti?
Vähän myöhemmin laittelin teevettä kiehumaan ja siinä samalla kertoilin miehelleni, miten juuri luin blogia kuinka lapsi ensimmäistä kertaa sanoi äiti. Jatkoin jutustelua ja päivittelin miehelle ”miten hullulta tuntuu, että pian saatamme itse kuulla ne sanat. Että joku sanoisi minua…”
Halusin jatkaa sanalla äidiksi, mutta sinne saakka en pystynyt kyynelten puskiessa väkisin silmiini. Sellainen omituinen surun ja valtavan onnen sekamelska. Säälin ja ilon tunne yhtäaikaa.
Ehkä edelleen tässä prosessissa on jonkinlainen takaraivossa piilevä turvamekanismi, joka vetää jalkoja maahan eikä anna ajatella tällaisia ajatuksia. Siis tiedän, että olen suurella todennäköisyydellä tulossa äidiksi – hyvin pian. Rationaalisesti olemme opiskelleet lastenhoidosta, hankkineet tarvittavia varusteita, pohtineet nukkumajärjestelyjä. Mutta sitä en ole antanut lupaa ajatella, että jo vuoden päästä joku pieni ihminen kutsuu MINUA äidiksi… Onhan se aivan järisyttävän iso juttu!
Ja tuo surullisuus asian suhteen on jotain haikeaa myötätuntoa omaa itseäni kohtaan. Myötätuntoa siitä, kuinka paljon vanha minäni on tätä asiaa halunnut ja monta vuotta sen surun ja ahdistuksen kanssa elänyt. Ja nyt tämä tämän päiväinen minä saa tuntea iloa, onnea, jännitystä tästä kaikesta. Se tuntuu lähes vääryydeltä.
Äi-thi…. <3
