Avuttomuus

Heräsin viime yönä ukkosen jylinään Pak Bengissä, Mekong-joen varrella Pohjois-Laosissa, keskellä ei mitään. Olin juuri nähnyt elämäni ensimmäisen vauvaunen, joka lähinnä herätti avuttomuutta ja ahdistusta. 

Unessa minulla oli yhtäkkiä vauva ja jostain syystä olin kotipitäjässäni Suomessa. Minulla ei ollut mitään hajuakaan mitä tehdä! Ensimmäiseksi oli lähdettävä vauva kainalossa paikalliseen markettiin ostamaan tuttipulloa ja korvikemaitoa. Seuraavaksi mieleen juolahti, että vaippoja tarvitsen varmaan myös? Mites hoitopöytä, puklurätit, vauvarasvat, jne. Ja emmekös me miettineet jo aiemmin tuota kaikkea lasten huoneen sisustuksesta alkaen? Mitä niille suunnitelmille kävi, miksi mitään ei ole hoidettu! Sitten heräsinkin ja tunsin avuttomuutta. Ehkä ensimmäinen vauvaopas pitäisi ostaa jo kohta…

Aikaisemmin illalla olimme kävelleet Pak Bengin rähjäistä kylänraittia. Kävellessämme meidät juoksi kiinni kaksi pikkutyttöä, suunnilleen samanikäisiä ja -näköisiä, varmaankin kaksoset. Heillä oli takkuiset tukat, mutaiset vaatteet ja viekas hymy likaisilla kasvoillaan. He halusivat heittää ylävitoset ja kun olin läpsäisemässä he vetivät kätensä raapiakseen päätään ja kikattelivat saadessaan minut höynäytettyä. Sitten he juoksivat eteenpäin toisiaan tönien ja läpsien.

Katselin heidän menoaan ja tunsin piston sydämessä. Ehkä he olivat olleet leikkimässä mutaisella joenrannalla ja matkalla kotiin pesulle ja nukkumaan. Ehkä heidän vanhemmillaan ei ollut rahaa tai kiinnostusta laittaa heille puhtaita paitoja, harjata heidän hiuksiaan aamulla, pestä kasvoja. En tiedä. Vaikka tytöillä näytti olevan hauskaa sai se oloni avuttomaksi. En voinut kuin katsoa ja toivoa, että heillä on kaikki hyvin ja heitä rakastetaan niin paljon kuin jokaista lasta pitäisi rakastaa.

Kuvassa tytöt juoksemassa alla vasemmalla Pak Bengin raittia.