Jennifer

Tänään on ollut hyvä päivä! Aamu alkoi aikaisin skypetapaamisella Jessican kanssa. Löysimme netistä businesshotellin ja varasimme pienen konferenssihuoneen tunniksi. Tästä maksoimme 35 dollaria (vietnamilaisittain iso raha), mutta hyvä sijoitus tärkeään asiaan. Paikalla San Franciscossa olivat Jennifer lisäksi hänen miehensä, sekä case managerimme Heidi. Ruudun ja maailman toisella puolen minä ja mieheni.

Jos kasvokkain tapaaminen oli jännittävää, niin skypen kautta se oli vieläkin oudompaa! Siinä tuijoteltiin näytöiltä toisiamme vähän mittaillen, koska kyllähän tässä tapaamisessa paljon yritetään selvittää, että millainen tyyppi tuo nyt onkaan ja olisinko valmis aloittamaan hänen kanssaan tämän hmm… suhteellisen läheisen ja henkilökohtaisen yhteistyön. Olin todella iloinen, että Jenniferin mies oli paikalla myös. Eipähän tarvitse arvailla tukeeko hän Jenniferia ja tätä projektia.

Tavalliseen tapaan, tai siis kuten edellisellä kerralla, Heidi otti johdon heti alusta ja pienen small talkin jälkeen alkoi esittämään kysymyksiä vuoroin Jenniferille vuoroin meille tai jopa Jenniferin miehelle. Oli kiva kuulla, että Jenniferilla on itseasiassa tuttu aivan naapurissa, joka on vastikaan aloittanut myös sijaissynnytysprosessin ja on noin kuukauden edellä meidän tilannetta. Hänellä siis on vertaistukea, joka varmasti on hänelle tärkeää. En tohtinut tosin kysyä, millaiset aiotut vanhemmat tällä tutulla on, mutta ehkä ensi kerralla (jos näin lykästää).

Ruthiin verrattuna Jenniferilla ei ollut selkeitä toiveita yhteydenpidon ja sen taajuuden suhteen. Siinä missä Ruth toivoi tiivistä yhteydenpitoa sekä prosessin aikana, että sen jälkeen, Jennifer antoi ohjat meille. Hän mielellään pitää meidät ajantasalla kaikesta prosessin aikana; hän on valmis jopa ottamaan skypeyhteyden sairaalassa näyttääkseen ultraäänen kuvia livenä! Lasten synnyttyä yhteydenpito on täysin meistä kiinni, joten hänen ei varsinaisesti tarvitse olla lasten elämässä mukana. Ehkä tämä mielipide muuttuu raskauden aikana, koska kyllä hän varmasti tuntee eri tavalla läheisyyttä vauvoihin, kun ne konkreettisesti kasvavat hänen vatsassaan. Me myös haluamme pitää Jessican lastemme elämässä tai ainakin olla avoimia asiasta, kuten kirjoittelin aiemmin (jostain syystä en tällä hetkellä pysty linkittämään mitään..). Jos ei muuta, niin hän on se haikara, joka toi lapsemme maailmaan meidän onneksemme!

Yksi asia minua vielä arveluttaa, nimittäin kaksoset. Jenniferin synnytykset eivät ole olleet Ruthin tavoin nopean kivuttomia toimituksia, vaan enemmän normaalin tuskaisia. Kun puhuimme kahdesta alkiosta, mistä hän toki oli jo etukäteen tietoinen, hänen vastauksensa oli suunnilleen ”I believe, I could”. Ennen kuin tämä projekti aloitetaan, niin hänen pitää olla 120% varma asiasta! Me ei todellakaan haluta kuulostaa ikäviltä asian suhteen, mutta on tärkeää että kaikki olemme täysin samalla sivulla ennen kuin tästä jatketaan.

Puhelun jälkeen istuin mieheni kanssa hotellin aulassa ja kävimme läpi keskustelua. On NIIN ihana olla tässä tilanteessa yhdessä, jakaa omat mietteet toisen kanssa ja samalla kuunnella miten hän keskustelun koki. Olimme molemmat samaa mieltä, että Jennifer ja hänen miehensä vaikuttivat mukavilta. Hieman varautuneempia kuin Ruthin ylitsevuotavan lämpöinen olemus, mutta siltikin ystävällisen ja luotettavan oloisia. Jessica myös nauroi paljon, mikä on aina hyvä asia! Kirjoitin sittemmin case manageri Heidille, että me pidimme Jenniferista ja hänen miehestään ja olemme halukkaita aloittamaan prosessin – mutta – Heidin tulisi varmistaa ja kertoa terveisemme, että emme halua hänen tuntevan epävarmuutta kaksosista ja että hänen tulisi suostua vain jos hän on todella varma, että kaksoisraskaus on hänelle OK.

Nyt sitten odotellaan luultavasti maanantaihin… Mutta kaikkinensa hyvällä tuulella olen ollut tänään ja Hanoista on tulossa kova kilpailija Portlandille hyvien vibojen suhteen!

Edit – nimet muutettu.