Juristin juttusilla 2.0

Miten se aika lentääkään. Tapasimme reilu viikko sitten toista kertaa tämän prosessin aikana lakimiehen. Tämän saman lakimiehen (tai lakinaisen) toimistossa istuimme viimeksi ennen koko prosessiin ryhtymistä. Siinä alkuun muistelimme, että milloinkas se edellinen tapaaminen nyt olikaan. Oliko se marraskuussa, ei kyllä se oli aikaisemmin. Kunnes lakimies katsoi papereistaan – 8.8.2014! Eli lähes puolitoistavuotta sitten!

Aika paljon on tapahtunut sittemmin…

Nyt h-hetken lähestyessä halusimme keskustella muutamasta asiasta hieman tarkemmin, mm. vanhemmuuden virallistamisesta. Siinä missä viimeksi lakimiehen kanta oli seuraava: 

Koska olemme heteropariskunta, voisimme vain tulla maahan ja ilmoittaa viranomaisille, että kävipä sitten tällainen juttu – saimme lapset Jenkeissä ollessamme. Tätä tuskin kukaan pystyy epäilemään tai eväämään. 

Nyt olikin aika erilainen ääni kellossa. Lakimiehen mukaan kontrollia on tiukennettu huomattavasti ja ulkomailla syntyvät lapset, etenkin kaksoset, kuulema ovat luupin alla. Paikallinen laki hyväksyy mieheni lasten isäksi biologisen suhteen vuoksi, mutta minä? Mitä minä olen? En näköjään äiti ainakaan.

Viranomaiset kuulema voivat vaatia todistuksen synnytyssairaalasta, että olen ollut sielä synnyttämässä. Tai sitten he voivat vaatia DNA – testiä. Mietin tässä, että mikäli olisin oikeasti lapset synnyttänyt, mutta olisimme joutuneet käyttämään munasolunluovuttajaa.. silloinkaan en olisi äiti?! Vaikka lapsi olisi minusta syntynyt – tässäkin on hieman ristiriitaa. Yleensähän laki lähtee siitä, että synnyttävä nainen on äiti?

Ongelmana näissä sijaissynnytyskuvioissa on, ettei niistä ole vielä lakeja. Eli tilanne muuttuu keissi keissiltä ja oikeuden päätösten mukaan ennen kuin varsinainen laki saadaan aikaiseksi.

Minun tieni viralliseksi äidiksi (huom. tässä maassa, Yhdysvalloissa olen sitä pari päivää lasten syntymän jälkeen) tulee mennä sisäisen adoption kautta, mikä sekin kestää jonkin aikaa, sillä paikallinen laki edellyttää yhden vuoden karenssia sekä 5 – vuoden avioliittoa. Argh. Me olemme olleet naimisissa nyt pari vuotta, eli 3-4 vuotta minä en olisi lasten virallinen vanhempi. Jos mieheni jostain oikusta päättäisi joku aamu lähteä lastemme kanssa – ei minulla olisi mitään oikeuksia. Tai vielä pahempaa, jos jotain tapahtuu miehelleni? Mitä lapsille silloin tapahtuu?

Olen myös ottanut yhteyttä suomalaiseen lakifirmaan, miten prosessi ja minun oikeuteni äitiyteen menisi Suomessa. Mikäli Suomessa prosessi olisi myönteisempi, mitä toivon, niin voisin käydä prosessin Suomessa, joka toimisi puoltava myös asuinmaassamme. 

Pohdimme tässä nyt vaihtoehtojamme ja mm. seuraavaa on pyöritelty:

• Yritämme muuttaa Jenkkeihin (tämä tietenkin hieman ongelmallista Yhdysvaltojen tiukkojen työlupien vuoksi) ja olemme siellä muutaman vuoden tasa-arvoisina, virallisina vanhempina.
• Mikäli prosessi toimii Suomessa, muutamme Suomeen muutamaksi vuodeksi ja haistatamme pitkät asuinmaamme diskriminoivalle systeemille (sillä sitähän se on! Tässä prosessissa ollaan oltu yhdessä alusta asti, se että mieheni on viettänyt viisi minuuttia hedelmöitysklinikalla pornon parissa lopulta tekee hänestä isän).
• Menemme oikeuteen asuinmaassamme ja taistelemme sen puolesta, mikä on mielestämme oikein. Tämä saattaa maksaa paljon rahaa, vaivaa ja aikaa… for nothing.
• Nielemme kiukkumme ja menemme prosessin mukana asuinmaassamme. Tässä tilanteessa tekisimme jonkinlaisen virallisen sopimuksen vanhemmuudesta, vähän kuin avioehto esimerkiksi erotilanteessa. Tämä vaihtoehto on tällä hetkellä realistisin.
• Yritämme kiertää systeemin ja kokeilla onneamme. 

Tästä postauksesta varmaankin rivien välistä kaikuu oma turhautuneisuuteni ja kiukkuni. Tiedän, tiedän – tämä asia on monimutkainen ja ymmärränhän myös sen, että jollain tavalla viranomaisten pitää asiaa lähestyä ja tässä tapauksessa se on biologinen suhde.

En myöskään ole naivi, että nyt vain odotellaan se muutama vuosi onnellisesti ja sitten saan sisäisen adoption kautta vanhemmuuden. Tässä elämässä ei koskaan tiedä, mitä tapahtuu ja vanhemmuuden ollessa kyseessä ovat panokset liian korkeat vain luottaa ja toivoa parasta. Onneksi myös mieheni ymmärtää tämän ja hän on aivan samaa mieltä, jo siinäkin tapauksessa jos jotain hänelle tapahtuu.

Mutta tällaisia asioita meidän raskauden loppumetreillä mietitään. Että onhan tämä raskaus ehkä hitusen erilainen sitten kuitenkin…