Kaikki loppuu aikanaan
Blogin historiassa on ollut nyt pisin postaustauko tähän mennessä ja siihen on erinomaisen hyviä syitä. Näitä ovat isosiskoni, äitini, isäni ja siskontyttöni (siis miehen ja vauvojen lisäksi, luonnollisesti). Kirjoitin muutama viikko sitten pikkusiskoni vierailusta ja pian hänen jälkeensä iloksemme saapui toinen retkue – isosiskoni tyttärensä ja isäni kanssa.
Aikataulumme oli hengästyttävä! Siskoni viipyi vain vajaan viikon, kun taas loppu porukka jatkoi vielä toisen, ja sillä halusin ajoittaa pari retkeä heti alkuun. Tämän lisäksi myös ilmat olivat säätiedotusten mukaan parhaimmat tuolloin, joten kaikki ulkoilma-aktiviteetitkin piti tunkea samaan syssyyn. Vinkkinä siskolle: please tule ensi kerralla samantien pariksi viikoksi! :)))
Ja kyllä tekemistä piisasi lopulle ajallekin. Ei suinkaan vähäisimpänä pokemonien etsintä kummitytön kanssa. Meillä oli niin hauskaa! Uskomatonta kuinka pienestä kummitytöstä on kasvanut jo teini-iän korvalla oleva iso tyttö. Suhteemme on selvästi mennyt kummitäti-kummityttö vaiheesta enemmän aikuinen kaveri suuntaan. Äitini olikin lähes huolestunut, kuinka hyvin osaan taantua kikattelevaksi ja pokemoneista juttelevaksi 11 – vuotiaaksi silmänräpäyksessä…
Ja tähän kaikkeen päälle vielä ihanat vauvamme, jotka ovat järjestäen sulattaneet sydämen kuin sydämen! Meidän suloisuuskaksikko kyllä tarjoaa rakastettavaa jokaiselle: tyttö on aina – AINA – hymyilevä ikiliikkuja, kun taas poika vaatii syliä ja katsoo isoilla silmillään suoraan sisimpään heittäen päälle aseistariisuvan kikatuksen. Itselläni vierailut näkyivät siinä, että syöttäjää, vaipanvaihtajaa, leikittäjää oli tarjolla koko ajan. Itse sitten olinkin vastuussa matkanjärjestäjänä, ruoan laittajana jne. Mukavaa vaihtelua!
Niin paljon naurua, aurinkoa, uintia. Halailua, läheisyyttä.
Perhettä.
Jäähyväiset ovat kamalia. Olen aina vihannut sitä tyhjyyttä sisällä, jonka jäähyväiset saavat aikaan. Joskus se menee ohi jo parissa tunnissa, joskus se kaihertaa useammankin päivän. Näitä jäähyväisiä pelkäsin jo etukäteen.
Äitini on ollut täällä kanssani lähes 24/7 toukokuun alusta saakka. Hänen apunsa ja tukensa on ollut korvaamatonta. Äitin kanssa on kävelty lukemattomat kärrylenkit, juotu päiväkahvit, suunniteltu kummijuhlat (joista edelleen en ole saanut aikaan postausta..), syötetty, vaipatettu, viihdytetty vauvoja. On ollut ihana huomata, kuinka mielellään äitini on vauvoja hoitanut. Kertaakaan minulle ei tullut fiilis, että hän ei sitä kakkaisintakaan pyllyä haluaisi pestä. Hän on myös ollut valtava henkinen tuki vauvojen hoidossa ja opettanut minulle paljon. Ja kenen muun oppeihin voisin paremmin luottaakaan, kun oman äitini – joka on myös minut hoitanut ja kasvattanut.
Viime lauantaina vietimme viimeistä iltaa perheen kesken ilta-aurinkoisella parvekkeella. Ystäväni oli juuri hehkuttanut Egotripin keikkaansa, joten sen innoittama Spotifyssa soi kyseinen orkesteri. Isäni ja äitini nauttivat lähtöproseccoja, minä kävin läpi kummityttöni kanssa viimeisiä pokemoneja. Vauvat nukkuivat tyytyväisinä iltaruoan jäljiltä.
Yhtäkkiä havahduin Egotripin ”Varovasti nyt” – kappaleeseen. Katselin ympärilleni ja kuuntelin… Nieleskelin kyyneliä ja yritin keskittyä ajatukseen, että näen perheeni jo ennen joulua uudelleen. Että nyt pitää vain osata nauttia tästä hetkestä. Tästä hauraan kauniista hetkestä.
”Varovasti nyt tää hetki on hauras / Yksikin tuulenpuuska ja menetät sen / Varovasti nyt tää hetki on hauras / Varovasti nyt tai sä menetät sen.”
Lentokentällä sain kun sainkin pidettyä itseni kasassa. Kyyneleet ryöppysivät vasta turvatarkastusporteilla. Ja kotimatkalla… Kotiin päästyäni rutistin ihania kaksosiamme ja miestäni: onhan meillä nyt omakin perhe, se helpottaa paljon. Olo on vieläkin haikea, mutta kyllä se taas helpottaa. Päivä päivältä. Kymmenen vuotta jo ulkomailla, muttei näihin jäähyväisiin totu koskaan.
Rakas äiti, isä, isosisko, pikkusisko, kummityttö. <3 <3 <3 Pian nähdään! (täällä kuivallaan taas kyyneliä…).