Kohtuuton raskaus
Me olemme yhdeksättä viikkoa raskaana. Minä olen raskaana. Kohduttomasti, kohtuuttomasti.
Miten raskaana oleva nainen viettää viikonloppunsa? Lauantaiaamuna starttasin ystäväni kanssa pitkälle juoksulenkille. Sitten suuntasimme uimaan ja ottamaan aurinkoa, pari oluttakin siinä nautitiin. Myöhemmin tapasimme ystäviä kreikkalaisessa ravintolassa ja kreikkalaisen roseviinin vauhdittamana jatkoimme pienille kaupunkifestareille, jossa jorailtiin kahteen saakka yöllä ennen nukkumaanmenoa.
Samaan aikaan Kaliforniassa Jennifer on ollut uupunut ja voinut pahoin. Hänen viimeiset tekstiviestit ovat myös olleet hieman vähemmän hersyviä kuin aiemmin. Rivien välistä olen voinut tulkita, että kaksoisraskaus näyttää ottavan aikaisempaa enemmän voimille ja onhan hän myös kahdeksan vuotta vanhempi viimeisestä raskaudestaan.
Kommentoin aikaisemman postaukseni keskusteluun, että minulla on ollut huono omatunto. Minunhan se kuuluisi voida tällä hetkellä pahoin, olla uupunut, välttää raskasta liikuntaa ja alkoholia. Minun kuuluisi pelätä, mitä kahden vauvan kasvaminen vatsassani tekee kropalleni ja miten jaksan liikkua raskauden loppuvaiheessa. Millainen synnytys tulee olemaan?
Ystäväni sanoi puhelimessa samaa kuin ihana kommentoija – mikäli se olisi minusta kiinni, niin kaikki yllämainittu olisi todellakin totta. Sen voin vahvistaa, siitä ei ole epäilystäkään.
Ennen raskaaksituloa mietin useamman kertaa, millaista raskauteni mahtaa sitten olla. Olin kirjoittamassa asiasta postausta jo keväällä, mutta sitten päätin jättää aiheen myöhemmälle, kunnes se lopulta olisi todellisuutta. Mietin etukäteen josko jättäisin raskausajalla alkoholin kokonaan pois, ikään kuin myötäelämisenä. Mietin myös josko vetäisisin kovan treenikauden. Ihan vaan haistatteluna faktalle, etten voi itse kantaa lapsia mahassani ja siinä missä minun kehoni kuuluisi tällä hetkellä paisua, niin vedän sen tarkoituksella supertimmiin kuntoon.
Koska pystyn.
Koska en voi muutakaan.
Nyt sitten olen raskaana ja kuten postauksen alun esimerkistä selviää arkeni ei ole muuttunut mitenkään. Käytän alkoholia, enkä vedä hullua treeniä. Poden huonoa omaatuntoa, koska Jenniferin arki on muuttunut, mutta minun ei. Jotenkin tuntuu, että tämä on niin iso juttu, että sen pitäisi näkyä ja tuntua myös minun jokapäiväisessä elämässä. Kun herään aamulla tai kun menen nukkumaan illalla, en automaattisesti ajattele ”vau – olen raskaana”. Ajattelen asiaa kyllä paljon ja vauvat pyörivät mielessä, mutta eivät koko aikaa. Välillä suorastaan häpeän, kun huomaan etten ajatellut koko iltana Ykköstä ja Kolmosta. Hyi minua, huono äiti.
En ole myöskään löytänyt vielä tapaa, miten voisin parhaiten tsempata Jenniferiä. Ja kuinka paljon minun tulisi tsempata? Pitäisikö minun joka aamu laittaa tekstiviestiä ”no mites tänään voidaan”? Itse ottaisin sen varmaan kyttäyksenä ennemmin kuin tsemppauksena. En ole edes tavannut Jenniferiä vielä koskaan henkilökohtaisesti, joten virtuaalisten jaxuhalienkin lähettäminen tuntuu teennäiseltä.
Miltä se tuntuu, kun on oikeasti raskaana? Mitä silloin tarvitsee muilta ihmisiltä, lähipiiriltä? Tarvitseeko siihen tukea, vai riittääkö kun on kiinnostunut ja kyselee raskauden etenemisestä? Ärsyttääkö jokin, liika kysely, kyselemättömyys? Pitääkö ihmisten antaa olla rauhassa raskaana. Olla niin raskaana kuin he itse haluavat?
Rakkaat lukijat, auttakaa minua! Miten voisin parhaiten tsempata ja myötäelää Jenniferin raskautta. Mitä sinä hänen tilanteessaan toivoisit minulta? Voinko välittää liikaa vai onko vähemmän enemmän?
Kaikki vinkit, kokemukset ja kommentit tervetulleita.