Kuinka kertoa lapselle, ettet ole hänen biologinen äitinsä?
Portlandissa ollessamme tapasimme myös psykologin. Tämä sama psykologi keskusteli jo aiemmin siskoni kanssa, josta kirjoitin täällä.
Alkuun kerroimme tilanteestamme ja vaikka geenivirheeni on suuri tragediamme, niin koen aina olevamme onnellisessa asemassa verrattuna moniin pareihin. Olemme saaneet tottua tähän tilanteeseen ja meille sijaissynnytys on kirkas valo tunnelin päässä ja siihen liittyy lähes puhtaasti vain positiivia tuntemuksia. Voin kuvitella monille muille lapsettomille pareille tämän olevan se viimeinen keino, viimeinen oljenkorsi saada lapsia ja alla monta kipeää pettymystä. Joten lähtökohta on aika erilainen.
Varsinaiseen sijaissynnytykseen ja prosessiin liittyen meillä ei ollut paljonkaan asioita, joista tuntisimme tarvetta puhua psykologin kanssa. Olemme asian kanssa aikalailla sujut ja myös hyvin avoimia. Kuten olen monta kertaa maininnut, minun ohjenuorani on ollut lääkärini lausahdus parinkymmenen vuoden takaa.
Yksi asia minua askarrutti jo nyt, kuinka kertoa aikanaan lapsille heidän syntyneen sijaissynnytyksen kautta ja etten ole heidän biologinen äitinsä? Ja ylipäätään, miten aiotut vanhemmat yleensä menettelee?
Psykologi kertoi, että noin 1/3 vanhemmista ei kerro lapsille mitään. Koskaan. Kunnioitan toki kaikkien vanhempien omaa päätöstä, nämä asiat eivät todellakaan ole yksinkertaisia. Mutta kuinka tuollaisen salaisuuden voi pitää? Mitä vastata lapsille, kun he tiedustelelvat miksi meillä ei ole kuvia äidin isosta mahasta? Kuinka pitää huoli, ettei kukaan sukulainen tai ystävä asiasta puhu? Vai tietävätkö hekään? Kuulin kerran, kuinka jotkut aiotut äidit pukeutuvat aamulla tekovatsaan, ja esittävät koko prosessin ajan olevansa raskaana. Aika kiviseltä tieltä kuulostaa tuo päätös. Ja miltä lapsista tuntuu, kun he vahingosta asiasta saavat tietää? Voisin kuvitella, että enemmän tuossa tilanteessa sattuu se, että vanhemmat ovat salanneet tuollaisen asian, kuin että äiti ei olekaan biologinen äiti. Koska äitihän hän on edelleenkin, sitä ei mikään muuta.
Psykologin kokemus ja suositus oli kertoa lapsille mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Niin nuorina he eivät välttämättä asiaa täysin ymmärrä, mutta he tottuvat ajatukseen ja kokevat sen luonnollisena asiana. Lapsille voi esimerkiksi kertoa palapelin avulla, kuinka äidillä ja isällä ei ollut kaikkia tarvittavia paloja, mutta koska he toivoivat lapsia niin paljon, he pyysivät muita ihmisiä apuun. Yhdessä he saivat palapelin koottua ja maailman ihanimmat ja rakkaimmat lapset maailmaan. Jotain tällaista toivon itse voivani kertoa omille lapsilleni.
Muutenkin uskon koko perheinstituution ja ydinperheen käsitteen vapautuvan ja muuttuvan tulevaisuudessa. Sateenkaariperheiden määrä kasvaa varmasti ja siihen verrattuna meidän tilanne on aika tavanomainen. Mutta en kiellä, ettenkö jo nyt hieman pelkää teiniangstissa äksyilevän murkkuikäisen kiljuvan ”ethän sä oo ees mun mutsi”, kun minä kiellän iltarientoihin lähdön…
