Kultainen vartti
Tämä päivä oli kalenteriin merkattu stressipäivänä ja eilen illalla pelkästään sen ajattelu sai stressihormonit heräilemään ja toivomaan ”olisipa jo huomenna tähän aikaan…”.
Ohjelmassa oli auton vieminen korjaajalle ja vauvojen rokotukset. Ei sinällään kuulosta monimutkaiselta, mutta tässä tapauksessa mukana oli pari ylimääräistä muuttujaa.
Auto on seisonut viimeiset pari kuukautta autotallissa akku sökönä, eli aivan ensimmäisenä minun piti organisoida paikallinen tiepalvelu se starttaamaan. Palvelua ei valitettavasti voi tilata kätevästi juuri tietylle kellonlyömälle vaan se ymmärretään ensiapuna, jos auto esimerkiksi sissahtaa keskelle kiireistä tunnelia (been there, done that…).
Aamulla heräiltyäni pienokaisten kuoroharjoituksiin, nostin heidät viereeni rauhoittumaan ja vielä vähän torkkumaan. Soitin tiepalveluun vauvat kainalossa ehtiäkseni korjaamoon varmasti ajoissa. Vastaus oli – puolen tunnin päästä mekaanikon pitäisi soitella olevansa siellä.
Olin varautunut tuntiin, puoleentoista ja puhelimen laskettuani päässä alkoi surisemaan mitä kaikkea pitäisi ehtiä puolessa tunnissa. Oma aamupala, pukeutuminen, hampaidenpesu. Vauvojen syöttö, röyhtäytys, vaipatus, vaatteet. Ja vauvat valmiiksi turvakaukaloihin. Ei onnistu. Ei sitten millään.
Tuskanhiki sai tulla myöhemmin, ei kun menoksi. Paljon sitä saa aikaiseksi kun on pakko, tosin typykän haaveilu ruokailun aikana tuntui ikuisuudelta. Tuijotin puhelinta ja toivoin, ettei se vaan soisi vielä. Että pienet saisivat syödä vielä pikkuisen enemmän. Että ehtisin edes vähän röyhtäyttämään, koska muuten molemmat parkuvat vatsaväänteitä turvakaukaloissaan. Sitten puhelin soi.
Ja sillä hetkellä tapahtui se, mitä jokainen julmetunmoisessa kiireessä toivoo. Menee vielä varttitunti! Oi kultainen varttitunti.
Varttitunnin aikana pikkuiset saivat levähtää äidin röyhtäytysvatvomisen jäljiltä ja stressaantunut äitikin ehti kätkemään stressin harjaamalla hiukset, laittamalla ripsiväriä ja sipaisemalla vähän hajuvettä. Täydellistä.
Auto saatiin käyntiin, vauvat turvakaukaloihin ja korjaamolle. Ensimmäinen rasti suoritettu, onnenkantamoisella ja rimaa hipoen. Tästä ilostuneena käveleksin reilun kolmen kilometrin matkan kotiin aurinkoisessa aamussa.
Kotona sitten varsinainen aamupala ja ah se ensimmäinen – ansaittu – kahvikuppi. Viikkailin ison kasan vauvojen puhtaita vaatteita kaappiin ja suoritin jokapäiväisen pullon pesu/strelisointi-rumban. Tein makaroonilaatikkoa lounaaksi ja pakkaseen. Syötin, röyhtäytin, vaipatin vauvat.
Ja sitten jälleen vauvat rattaisiin ja bussipysäkille. Edessä olisi lääkärin perustarkastus kahden kuukauden rajapyykin kunniaksi sekä (iiiik) rokotukset. Lääkäri kurkki vauvojen silmiin, korviin, suuhun. Nosteli, käänteli, pyöritteli sinne tänne. Äiti kehräsi hiljaa, kun joka kerta kuului, että kaikki näyttää oikein hyvältä.
Vauvojen strategiset mitat nyt tasan kahden kuukauden ikäisenä ovat:
- Poju 54cm / 4,8kg
- Typy 56cm / 4,5kg
Kuuden viikon ennenaikaisuus otettuna huomioon, molemmat painelevat aivan käyrien yläpäässä. Ei nämä enää mitään poloisia rääpäleitä ole, vaan ihan oikean vauvan kokoisia! :) Rokotukset menivät ohi muutamalla kunnon parkaisulla ja traumoja jäi varmaan vain äidille, joka järkyttyi isosta neulasta pienen vauvan pakaraan ruutattuna. Nyt sitten toivotaan, etteivät rokotukset aiheuta mitään kipuiluja pienille.
Lääkärin jälkeen vielä yksi rasti jäljellä – auton haku korjaamolta. Korjaamon setä oli ystävällinen ja antoi purkaa rattaat ja laittaa vauvat kaukaloihin hallin puolella vesisaateen yllätettyä. Poju päätti vetää kilarit ja huusi naama punaisena kyyneleet poskilla auton takapenkillä. Jälleen mutsilla hieman pulssi nousi, kun vauvan huudon säestämänä ensimmäistä kertaa itsekseni yritin purkaa rattaita ja saada ne mahtumaan takakonttin. Pari hiljaista kirosanaa ja kyllähän tästä(kin) selvittiin.
Kotiin saapui kolme väsynyttä, mutta onnellista tyyppiä. Kiitin vauvoja, pojun loppuhuudoista huolimatta, hyvästä yhteistyöstä ja juhlistin keittämällä kahvit ja sulattamalla ison palan kääretorttua pakkasesta (johon ihan vain itseäni varten tein vielä kermavaahdon päälle).
Nam.