Kuppikakkuja ja sijaissynnytystä
Jos ensimmäinen päivä Kaliforniassa oli hyvä päivä, niin oli seuraavakin.
Ennen reissuun lähtöä tein päätöksen, että liikunnasta ei saa tinkiä. Kuten blogissakin on selvinnyt mm. täällä blogit/matkalla-perheeksi/pelit-seis-noidannuoli-thaimaassa, niin selkäni on huono. Ainoa oikea apukeino on ollut säännöllinen liikunta ja keskivartalon treenaaminen. Jo viikon paussin jälkeen selkä alkaa vinoitella ja tuntua kankealta, joten no excuses! Eilen aamuna tsekkasin netistä lähimmän kuntosalin, aamupalapuurot naamaan ja menoksi. Useimmille tämä saattaa kuulostaa lähinnä säälittävältä, mutta kyllä minä aina annan henkiset yläfemmat itselleni, jos saan jotain tuollaista aikaiseksi. Vieraassa paikassa, yksin. Eli jälkikäteen hyvääoloa ei tuottanut pelkästään hyvä treeni, vaan myös oma reippaus. Hyvä minä!
Treenin jälkeen suuntasin kauppaan ostamaan leipomisainekset. Kuten mainitsin edellisessä postauksessa, oli aika lunastaa lupaukset. Päätin aloittaa helpolla – kuppikakut. Näitä on tullut väännettyä useammankin kerran. Haasteeksi muodostui, että päätin valita kokonaan uuden reseptin, paikallisilla tuotteilla. Leipominen on sen verran tarkkaa puuhaa, että jo jauhojen laatu tai rasvan määrä maidossa saattaa vaikuttaa lopputulokseen (ja 99.9% negatiivisesti), puhumattakaan raivostuttavasta eri mittayksiköiden konvertoinnista, deseistä kuppeihin (kuppi on muuten eri määrä Britanniassa ja USAssa, oh so confusing). Joten halusin olla varma, että jos resepti sanoo 1 1/4 cup full fat sour cream tai 3 cups of cake flour without rising, löydän tarkalleen sellaiset tuotteet hyllystä.
Pienten koostumuksellisten ongelmien jälkeen onnistuin mielestäni ihan hyvin. Ainakin ne maistuvat suussasulavilta, vaikkei tuolla ulkonäöllä palkintoja voiteta. Ja kyllä – päätin valita hieman teemaan sopivat kuppikakut. Mustikkainen Bobille ja vadelmainen Rosalle. Tai toisinpäin. 🙂
Leipomissession jälkeen vietin jälleen – ensimmäisen päivän tapaan – illan rennosti Jenniferin luona. Olimme pitkän aikaa vain kahdelleen, tai sitten nelistään hänen lasten kanssa. Teimme palapeliä ja juttelimme pitkät pätkät sijaissynnytyksestä. Jennifer on miettinyt sitä paljon ja meillä molemmilla on asiasta hyvin samanlaiset näkemykset. On todella mahtavaa keskustella myös sijaissynnytyksen kipeämmistä aiheista – koska me edustamme tosiaan yhtälön molempia puolia! Minä olen se rikas, itsekäs riistäjä ja hän on se epätoivoinen, ahne riistettävä. Ja lopulta olemme vain kaksi naista, jotka käyvät yhdessä tätä uskomatonta matkaa.
Juttelimme paljon myös matkan alkumetreistä, ennen kuin edes tunsimme toisiamme. Kuinka hän oli päättänyt lähteä mukaan, kuinka me päätimme lähteä mukaan. Keskustelimme sijaissynnytystoimistostamme ja miten olemme työskentelyn heidän kanssaan kokeneet. Suut vaahdoten selitimme omia kokemuksiamme, miten perheemme, ystävämme ovat asiaan suhtautuneet. Minä kerroin myös paljon siitä palautteesta, jota olen blogin kautta saanut. Kerroin myös, että siinä missä sijaissynnyttäjille on omat ryhmänsä käydä läpi prosessia ja antaa vertaistukea, ei meille aiotuille vanhemmille sitä ole tarjolla. En ole tainnutkaan tästä vielä kirjoittaa, mutta saamani kontaktit eivät juurikaan tuottaneet paljoa keskustelua saati tukea. Enemmän minua on auttanut blogini kautta löytyneet muutamat pariskunnat, jotka joko ovat jo aloittaneet prosessin, taikka sitä vielä pohtivat.
Niin, pyysin myös Jenniferiä, josko hän voisi kirjoittaa omista kokemuksistaan blogiin. Hän mielellään tekee niin ja jossain vaiheessa blogiin vieraskynäilee sijaissynnyttäjämme!
Nyt on lauantaiaamu, kello pian 10am. Aurinko paistaa ja minä lähden nyt lenkille läheiseen puistoon ja illalla Jenniferin äiti kokkaa puertoricolaista ruokaa! Slurps!
Ps. Riikkis – luin myös erikseen sinun Jenniferille lähettämät terveiset. Hän oli otettu – kuinka ihmiset jopa kaukaisessa Suomessa tuntevat hänet.
—-
Long text, much less heavy topics. Yesterday was as good as the first day in California. First I dragged myself to the gym (well done, me!) and then grocery shopping and some serious baking! I promised already earlier to bake something for Jennifer and it was time to redeem the promise. You can judge yourself the result, blueberry for Bob, rasberry for Rosa – or other way round. :) The evening we talked about surrogacy. Like me, Jennifer has been thinking about it a lot. It is so nice to go through those topics, also the difficult ones, as we are representing the both sides of the equation. I am the rich, selfish exploiter, she is the desperate, greedy exploited. And finally we are just two women, going through this incredible journey together.
Now it is Saturday morning in West Coast, I will go for some jogging next and in the evening Jennifer’s mum is going to cook some puertorican delights. Yummy!