Kuulumisia ristiin rastiin
Tämän postauksen tehtävä on ilmoittaa, että kyllä me täällä ollaan elossa! Niin kuin edellisissä kirjoituksissa olen sivumennen maininnut, ei aikaa bloggailuun ole viime aikoina löytynyt. Rakas siskoni palasi eilen Koti-Suomeen ja haikeana nyt on jälleen hieman aikaa laittaa kuulumiset.
Viime sunnuntaina meillä oli vauvojen rennot, mutta herkät kummijuhlat. Tästä tapahtumasta kirjoitan oman postauksen piakkoin, joten ei tämän enempää tässä postauksessa.
Muuten päivät ovat menneet siivillä siskon, äidin ja vauvojen kanssa temmeltäessä. Olemme viettäneet viime päivät paikallisessa lomakylässä – pienenä irtiottona kotona olemiseen ja myös siskolle minilomamatkana. Mieheni on tällä hetkellä kertausharjoituksissa, joten senkin suhteen oli hyvä aika tulla tänne juuri nyt. Siskon lähdön jälkeen jatkamme äidin ja vauvojen kanssa vielä muutaman päivän ja tämän postauksen jälkeen laitammekin vauvat rattaisiin ja lähdemme ulkoilemaan aurinkoiseen päivään (viime päivät kun ovat myös menneet kummijuhlien rippeitä lue: kakkuja! syödessä ja ilman enempää liikuntaa).
Lomatunnelmista pieni valokuva tuohon alle. Viltti on lahja Jenniferin hawajilaiselta perheeltä ja aurinkolasit miehen Jenkkityömatkan tuliaisia. 😀
Siskon kanssa oli taas todella kivaa ja juna-asemalla sai nieleskellä palaa kurkussa ihan toden teolla. Juttelimme siskon kanssa hänen tuntemuksistaan vauvoja kohtaan, onhan hänellä melko erityinen side heihin. Siskoni oli etukäteen miettinyt, että millaisia fiiliksiä vauvat hänessä herättävät ja antanut itselleen luvan tuntea mitä tahansa. Hauskaa sinänsä, että tämä oli myös oma asennoituminen synnytykseen… Hänelle vauvat ovat yhtä rakkaita kuin isosiskoni tytär. Hän ei kokenut näkevänsä vauvoissa itseään tai kokevansa olevansa millään lailla heidän äitinsä. Hän myös ihmetteli, miten jollekulle se voi olla niin iso juttu (tai ongelma, vrt. edellinen postaukseni). Ihanan terve ajattelutapa, kiitos rakas siskoni.
Vauvat ovat kasvaneet ja kehittyneet jälleen vauhdilla. Sitten äitini tulon toukokuun puolessa välissä, vauvat ovat kehittyneet pikkuisiksi lapsiksi. He ottavat tosissaan kontaktia ja esimerkiksi typsykän kanssa voi jo ”jutella” pitkiä pätkiä vuoropuheluna. Uskomatonta. Täällä loma-asunnossa ollessa olemme myös jättäytyneet pullojen joka käytön jälkeisestä steriloinnista – tosin eilen piti minun saada keittää pullot. Ai niin, tuon Pullorumba – postaukseni kommentoijan innoittaman otin molemmille vain kolme pulloa mukaan. Miten hankalaa!!! Koko ajan saa miettiä, että montako pulloa jäljellä ja milloin ne pitää pestä, että riittävät esim. muutaman tunnin reissulle. Liikaa minun suunnitelmallisuudelle (tai siis sen puuttumiselle).. :)
Ihan loppuun vielä pieni tunnelmakuvaus eiliseltä. Veimme siskon eilen lomakylästä läheiseen kaupunkiin, josta hän sitten otti junan lentoasemalle. Ennen lähtöä palloilimme pari tuntia kaupungilla ja siskoni ja äitini katsastaessa muutaman vaatekaupan, odottelin minä vauvojen kanssa ulkona. Ilma varjoisella puistonpenkillä oli täydellisen vilpoisen lämmin vauvoille ja tytön nukkuessa tyytyväisenä vaunuissa, pitelin herännyttä poikaani ”mummotuolissa”, eli sylissäni kasvot minusta pois päin. Kuiskuttelin pojulle niitä näitä ja heiluttelin hänen pieniä jalkoja ja käsiä. Poika kiljahteli iloisesti vastaukseksi.
Ehkä tämä on vain kuvitelmaa omassa päässäni, mutta ohitsemme käveli hitaasti pariskunta käsikkäin ja huomasin kuinka nainen katsoi meitä. Hän ei katsonut sillä tavoin iloisesti tai ihastellen kuten useimmat ohikulkijat, vaan surumielinen, kaipaava hymy kasvoillaan. Silmissään. Hymyilin hänelle takaisin, kuin ymmärtäisin mitä hän saattoi tuolla hetkellä tuntea. Mietin miltä minä ja poikani näytämme: idyllinen äidin ja pojan välinen onnellinen hetki. Äiti ja poika. Juuri sellainen hetki, jota itse toivoin ja kaipasin niin kauan.
Pitelin poikaani, hymyilin onnellisena, kiitollisena. Ja otin alla olevan kuvan muistoksi.
