Lapsettomuus elää minussa ikuisesti
Nostelen suusta lipsahtanutta tuttia taukoamatta. Se pysyy anhaasti imevässä suussa aina kymmenkunta sekuntia, kunnes vilkkasti heiluvat kädet sen huitasevat pois. Tutin pudottua myös vinkuminen alkaa muuttuen huudoksi ellei tuttia nosteta takaisin suuhun pikaisesti.
Vauvoilla on noin tunti seuraavaan syöttöön ja usein he alkavat hamuta tutin perään jo hyvissä ajoin, mutta eivät ole vielä tarpeeksi nälkäisiä syömään. Pian molemmat malttavat sen aikaa, että tutti pysyy suussa minuutin verran. Huidonta hiljenee, silmät painuvat kiinni. Pian molemmat jo nukkuvat.
Minun sylini ei ole tyhjä.
Sylini on täynnä vauvoja, lapsia. Sylini on täynnä sitä ylitse pursuavaa rakkautta, jota omia lapsia kohtaan tuntee. Sylini on täynnä huolta, jota äiti lapsistaan kantaa. Sylini on täynnä elämää. Toivoa. Tulevaisuutta.
Vuosi sitten oli vielä toisin. Sylini suorastaan huusi sitä tyhjyyttä ja kaipaus omaan perheeseen sai henkeni salpautumaan. Olin elänyt koko aikuiselämäni lapsettomuuden kanssa ja etenkin viimeiset vuodet olivat vaikeita. Kohduttomuus rajasi omat mahdollisuudet hyvin pieniksi ja adoptio oli meille vielä vain useiden vuosien päässä häämöttävä haave.
Tahaton lapsettomuus sattuu. Se vihlaisee jostain niin syvältä sisimmästä, että sitä on vaikea selittää. Ei se ole kuin paha mieli tai päänsärky. Se on paljon hienojakoisempaa kipua. Se on kipua, josta ei saa otetta. Kipua, jota ei voi sanoa ääneen. Joidenkin mielestä se on kipua, joka ei ole edes olemassa. Se satuttaa vieläkin enemmän.
Tahattomasti lapsettomat ovat iloisia muiden lapsista. Vauvauutisista. Ristiäisistä. Syntymäpäivistä. Äitienpäivistä. Mutta noilla hetkillä jokin sisällä läikähtää ja saa vetämään syvään henkeä, räpyttämään silmiä. Tuolloin oma tyhjä syli huokaa. Ehkä nyyhkäisee.
Minun sylini ei ole tyhjä. Ei enää. Silti tämän tekstin kirjoittaminen saa minut itkemään. Koko viikon olen ollut herkällä mielellä huomisen äitienpäivän vuoksi. Olen ikionnellinen, mutta sylini ei ole unohtanut. Luultavasti se ei tule koskaan unohtamaan. Lapsettomuus elää minussa ikuisesti. Sillä on oma paikkansa jossain syvällä sisimmässäni. Oma paikkansa, josta se vielä vuosi sitten muistutti vihlaisemalla. Vihlaisemalla niin kovaa, että se sai henkeni salpautumaan.
Nyt se muistuttaa minua, kuinka onnekas olen.
Tänään vietetään tyhjän sylin päivää, lapsettomien lauantaita. Kuten vuosi sitten, toivotan kaikille naisille ja miehille, joiden syli on tahtomattaan tyhjä, voimia elää sen (välillä musertavan) kaipauksen kanssa.
<3
EDIT: Tarkennus alun syömistä koskevaan lauseeseen (ks. ao kommentti).