Meet the family

Meillä oli viikko sitten joka vuotinen serkkutapaaminen. Minulla on paljon serkkuja ja serkuilla myös paljon lapsia. Eli serkkutapaamisissa on aika lailla menoa ja meininkiä. Hyvin kuvaavaa on myös, että tapaamiseen oli vuokrattu kokonainen pieni leirikeskus maaseudulla.

Olin etukäteen sopinut Jenniferin kanssa, että esittelen perheeni naiset hänelle Suomessa ollessani. Koska ensimmäisenä Suomen reissullani lähdin siskojeni kanssa netin ulottumattomiin vaellusretkelle ja takaisin Helsinkiin oli lähtö jo sunnuntaiaamuna, niin ainoaksi sopivaksi ajankohdaksi skypeilyyn Jenniferin kanssa oli perjantai- tai lauantai-ilta. Valitsimme perjantain, että saamme homman ikään kuin alta pois. Olihan siinä hieman jännitystä saada äitini, molemmat siskoni ja siskontyttöni samaan syssyyn tuikituntemattoman amerikkalaisen kanssa! Etenkin tuntien suomalaisen small talk – kulttuurin…

Tunteet alkoivat lämpenemään ennen puhelua, kun metsästin siskojani heidän nauttiessa saunan jälkeisiä saunajuomia nuotion äärellä muiden serkkujen kanssa, jonkun piti mennä vessaan, jonkun jotain muuta. Samaan aikaan muut sukulaiset seurasivat kummastuneena, kun yritin löytää sopivaa nurkkaa, jossa olisi rauhallista ja hyvä valo. Eli yhtäkkiä pienestä skypepuhelusta tuli varsinainen show ja hampaiden kiristys. Lopulta sain porukan kokoon ruudun ääreen ja ruudun toisella puolella meitä tervehti Jennifer lastensa kanssa. 

Ihan alkuun vain esittelin äitini ja siskoni ja sitten hieman jutustelimme niitä näitä. Äitini halusi tietää kuinka Jennifer voi ja hänen puolestaan kysyin asiaa. Siskoni selitti hieman omasta raskaudestaan ja muuten äänessä olimme minä ja Jennifer. Äitini oli ottanut syliinsä pikkuvillakoiransa ja tästä innostuneena Jenniferin tytär raahasi kuvaan myös heidän vastahakoisen kissansa. Eli nauravainen, pikainen esittely se oli.

Tämän jälkeen perheeni poistui paikalta, ja mieheni littyi keskusteluun, josta tulikin mielenkiintoinen. Ensimmäistä kertaa juttelimme sijaissynnytyksestä yleisemmällä tasolla. Tämä sai alkunsa kun Jennifer kertoi kuinka hänen omalla lääkärillään henkilökunta on todella kiinnostunut hänen sijaissynnytysprosessista, koska heillä ei ole vielä aikaisemmin ollut ketään sijaissynnyttäjänä toimivaa hoidettavana. Jennifer oli itsekin tästä yllättynyt ja totesi samalla, että myös hänen lähipiiristään useat eivät tiedä miten sijaissynnytys toimii. Hän on myös kohdannut ihmetteleviä kommentteja ”miksi ihmeessä hän on lähtenyt prosessiin”? Kysyjilleen hän oli selittänyt, että jos hän voi jotain hyvää elämässään tehdä – tämä olkoon se.

Myös me kerroimme omia ajatuksiamme. Selitin ymmärtäväni aiheen olevan eettisesti hankala ja olimme kuulleet siitä kauhutarinoita. Ja juuri sen ongelmallisuuden takiahan me olemme tässä prosessissa Jenniferin kanssa, emmekä esimerkiksi Suomessa tai asuinmaassamme. Kerroin tutkineeni aihetta paljon blogin vuoksi ja myös että mitä enemmän olen asiaan paneutunut, sitä selvemmin näen tämän olevan oikea ratkaisu. Oikea ratkaisu meille, mutta myös oikeutettu ratkaisu monille muillekin lapsettomuudesta kärsiville. Minulla ei ole siitä mitään epäilystä. Nauroimme myös (kyllä – nauroimme), että minä ja mieheni olemme tämän tarinan ”bad guys”, eli me riistämme Jenniferiä juuri tälläkin hetkellä…

Ylläolevalla en todellakaan, ja painotan tätä vahvasti, todellakaan vähättele sijaissynnyttyksen eettisiä ongelmakohtia. Mutta se vain jälleen kerran osoittaa, että meidän jokapäiväisessä yhteydenpidossa ja arjessa ei ajatella Jenniferiä vuokrakohtuna tai minua ja miestäni vauvanostajana. Joku saa moralisoida tätä vapaasti vaikka maailmantappiin, mutta meille tämä näyttäytyy hyvin inhimillisenä ja läheisenä yhteistyönä. Yhteistyönä, jossa me toivomme tulevamme perheeksi Jenniferin avulla. Yhteistyönä, jossa me korvaamme Jenniferille ja hänen perheelleen koituvan vaivan rahallisesti. 

—

Edit – viimeisen lauseen kärsimys korvattu vaiva – sanalla.