Vauvahaaveet vs Urahaaveet

Olen sivunnut kerran ohimennen työkuvioitani ja kuinka iso kivi (ja stressi urasta) vierähti sydämeltäni ilmoittaessani pomolleni sapattivapaasta ja tulevasta vauvaprojektista. Olen myös kerran kommentoinut toiseen blogipostaukseen, kun viime keväänä uusia työmahdollisuuksia tutkaillessani huomasin, etten saanut enää kutsuja haastatteluihin edellisten vuosien tapaan. En, vaikka työ- ja esimieskokemusta oli kertynyt roppakaupalla lisää. Koska hakemani paikat vastasivat pätevyyttäni, en keksinyt muuta syytä kuin faktan, että olin reilu kolmekymppinen, juuri naimisiin mennyt, lapseton nainen. Siis työnantajien mielestä TOISTAISEKSI lapseton nainen, biologinen kello jo punaisella tikittäen. Ja oikeassahan he siinä olivatkin, en ala sitä kieltämään. Tilanteen toivottomuuden tajutessani päätin nostaa kädet ylös – pysyisin nykyisessä roolissani, tekisin vähemmän ylitöitä ja sapattivapaalta tullessani odottelisin vain äitiyslomalle pääsyä.

Juuri ennen sapattivapaalle lähtöä firmassani vapautui paikka, jota olin vähän mielessäni havitellut. Harmittelin itselleni paikan vapautumisen ajankohtaa, koska enhän voisi sitä voisi saada sapattivapaani vuoksi, saatika koska lähitulevaisuudessa olen jäämässä työelämästä hetkeksi. En ajatellut koko asiaa viimeisen parin kuukauden aikana, kunnes suomalainen naiskollegani otti minuun yhteyttä kysyen olisinko kiinnostunut paikasta. Hän oli sattumoisin keskustellut tätä roolia rekrytoivan henkilön kanssa, ja jostain syystä keskustelu oli mennyt minuun ja kuinka voisin olla hyvä kandidaatti tuohon rooliin. Kollegani vinkkasi, että minun kannattaisi ehdottomasti ottaa esimieheen yhteyttä.

Itse olin tietenkin todella positiivisesti yllättynyt ja innoissani. Mutta sitten iski epäilys. Miten voin edes aloittaa keskustelut paikasta, kun toivon mukaan olisin vuoden päästä jo pian kaksoset kainalossa? Ehkä vain passaan kokonaan… Olinhan jo päättänyt ottaa iisisti ja pysyä vanhoissa hommissani, kunhan jättäydyn äippälomalle. Mutta sitten sisäinen uranainen sai voiton – enhän siinä mitään häviä, jos paikasta kysäisen.

Kirjoitin esimiehelle meiliä ja kerroin saamani terveiset ja että voisin olla kiinnostunut roolista. Hetimiten esimies palasi ja kirjoitti olevan iloinen, että otin yhteyttä, koska hänestä olen erittäin varteenotettava kandidaatti rooliin. Hän esitti muutaman kysymyksen ja varmisteli, että voinhan organisoida puhelun piakkoin, jo seuraavan parin päivän sisällä. Itselleni tuli fiilis, että tässä ollaan todellakin tosimielellä liikenteessä. Innosta uhkuen kirjoitin heti takaisin. Vastailin kysymyksiin ja esitin myös vastakymyksiä, joista voidaan keskustella, mikäli hän haluaa jatkaa puhelinhaastatteluun. Ilmoitin myös sopivat ajat, joina voisin hoitaa puhelinhaastattelut vielä seuraavan puolentoista päivän aikana.

Sitten iski taas se sama epäilys – vauvahaaveet. Pakkohan minun on niistä kertoa! Vai tarvitseeko sittenkään, enhän minä tiedä varmaksi mitään. Tällä hetkellä ei kukaan ole raskaana. Toisaalta tiedän hänellä olevan lapsia ja suomalaisella kollegallakin kaksi aivan pientä, joten perhemyönteinen suhtautuminen voisi olla mahdollinen. Sehän on normaalia elämää! Hetken aikaa pelasin päässäni joopas-eipäs-pingistä ja lopulta päätin tehdä oikean ratkaisun ja kertoa asiasta. Suunnilleen näin, että ”haluan olla rehellinen ja sanon suoraan, että työn ulkopuolisessa elämässäni seuraavaksi haluaisimme lapsia. Mutta tämä siis ei aiemmin kuin ”in one year or so”…

Esimiehen puolelta into tuntui loppuvan siihen paikkaan. En saanut mitään vastausta meiliini ja ehdottomani puhelinajatkin jo tulivat ja menivät. Miehelleni asiasta hieman närkästyneenä mainitsin ja hänen kommenttinsa oli paljon puhuva ”ehkä hän säikähti sitä kommenttia lapsista”. Ehkä sitten niin. Mutta tällaisina hetkinä sitä kyllä tuntee erilaisen aseman miespuolisiin kollegoihin. Ja pieni feministini polkee kiukkuisena jalkaa sisälläni ja sadattelee lasikattoja ja 80 centin euroja. Tästäkin asiasta voisin jauhaa vaikka kuinka pitkään.

Viime keväänä (parin viinilasin jälkeen) eräs herrasmies sai minut lähes raivon partaalle kuittaamalla kaikki naisten kitinät työelämän miesvetoisuudella toistamalla ”se on arvovalinta”. ”Kun ei niitä hoitopaikkoja ole, ja jos on ne ovat sikakalliita!” ”Se on arvovalinta.” ”Kun ei täällä ole kouluruokailua, vaan lasten on tultava kotiin lounaalle!” ”Se on arvovalinta”. ”Kun ei vain ole muuta vaihtoehtoa, kuin jäädä kotiin tai tehdä 60%.” ”Aargh, anna mun arvata – se on arvovalinta!”

Mutta katsotaan miten asia etenee – mikäli esimies tulee joskus jonkinlaisen vastauksen kanssa…

Perhe Raskaus ja synnytys

Camping in NZ – Do it with Style

DSC04911.jpg

Untitled.jpg

Bora Boran jälkeen vaihdoimme seikkailuvaihteen vaihteen päälle ja siihen Uusi-Seelanti on täydellinen paikka. Uuden-Seelannin talous on vahvasti turismiin nojaava ja etenkin DIY ja seikkailuturismi on täällä kova juttu. Mitään loistoresortteja ei niinkään löydä, mutta campgroundeja löytyy pilvin pimein. Sillä mekin päätimme kiertää Pohjois-Saareen telttailemalla, eikä millään perusluomutyylillä vaan Wicked Campersien twistillä! Vai mitä sanotte esimerkiksi David Bowie pakusta? Cool, eh?

Meidän paku ei ollut ihan noin raflaava, koska emme halunneet nukkua itse pakussa, vaan meillä oli erikseen teltta katolla(!!!). Nämä autot olivat hieman uudempia ja hillitympiä, mutta kyljissä kuitenkin ei enempää eikä vähempää kuin Johnny Cash ja George Orwell sitaatteineen. Auto oli mukavan iso kahdelle rinkkoineen, ruokineen, matkapöytine ja -tuoline ja telttaankin olisi majoittanut mukavasti pienen perheen (max 5 henkeä).

Mahtavinta camping-reissussa oli vapaus – ensinnäkin ollaan tien päällä ja voi pysähtyä milloin vain kokkaamaan, pulahtamaan uimaan, räpsimään kuvia tai vain nauttimaan auringosta. Sitten biksut kuivumaan tuulilasin alle ja Suomesta kannettuja salmiakkeja syömään. Seuraavan yön majoitus yleensä etsittiin netistä vähän ennen seuraavaan matkakohteeseen saapumista. Useimmat leirintäalueet ovat myös kauniilla paikalla, meren, joen tai vaikkapa kuumien lähteiden äärellä (tämä saattaa kuulostaa itsestäänselvyydeltä kokeneille karavaanareille, mutta minulle ja varmasti monelle tätä lukevalle uutta!). Alla olevat auringonlasku ja kuunnousu kuvat on otettu Napierin leirintäalueelta. Kannoimme rannalle kertakäyttögrillin, retkipöydän ja -tuolit, hyvää grillatavaa ja tietenkin tuhdin uusi-seelantilaisen punkun. Ja nautimme upeasta illasta.

camps.jpg

capm.jpg

DSC04939.jpg

DSC05034.jpg

DSC05039.jpg

Sitten niitä vähemmän mukavia puolia. Juuri viimeisenä aamuna kun olimme lähdössä Waitomon luoliin huomasimme renkaan puhjenneen. No, tämähän voi sattua aina. Luolaseikkailun jälkeen onnistuimme vaihtamaan renkaan ja ajella Aucklandiin. Muuten campingelämä on intensiivistä! Ensinnäkin kaikista laitteista (tietokoneet, padit, puhelimet, kamera, navi) on akut lopussa ja ensimmäisenä pistokkeita saa etsiä leirintäalueiden yleisistä tiloista. Meillä siis ei ollut asuntoautoa, eikä sähköpaikkaa. Toinen on sosiaalisuus – sinun on pakko olla ainakin hieman sosiaalinen. Joskus ruoanlaittopaikalla pitää jonottaa liettä (tämä onneksi vain KERRAN) ja muutenkin yleisissä tiloissa ei voi olla kuin kotonaan ja oman rytmin mukaan. Suihkussa ja vessassa käynti on aina pieni säätönsä, kun välillä ne sijaitsevat parin sadan metrin päästä teltasta. Eli tällaista yleistä hotellimukavuuksien puutetta, joihin voi suhtautua joko positiivisesti tai sitten ikävästi. Meillä pääsääntöisesti kaikki meni iloisesti, mutta välillä olisi ollut kiva olla ihan omassa rauhassa kokkaamassa.

Niin ja tosiaan – hyvässä ja pahassa teltan kanssa ollaan lähempänä luontoa. Ensimmäiset kaksi yötä vuoristossa olivat helvetillisen kylmiä!!!! Minulla oli KAIKKI mahdolliset vaatteet ja silti meinasi paleltaa. Rannikolle saavuttua helpotti ja viimeiset yöt pystyin nukkumaan ihan vain alusvaatteilla, luksusta. Toisaalta oli ihanaa kuunnella lintujen ääniä, jotka todellakin olivat erilaisia kuin eurooppalaiset sirputukset. Napierissa meillä oli meri aivan vieressä ja aaltojen kohinaan oli ihana nukahtaa ja herätä. Ah..

DSC05137.jpg

Lopulta ihan muutamia speksejä – me maksoimme tuosta pakustamme NZD 39 (ca. EUR 27) päivä. Campingpaikkamme maksoivat NZD 20 – 40 (eli noin 15 – 30 euroa). Paikat olivat siistejä, sisältäen vessat, suihkut lämpimällä vedellä, kokkauspaikat. Muuten rahaa ei mennyt kuin joihinkin retkiin ja aktiviteetteihin sekä ruokiin ja paria kertaa lukuunottamassa kokkasimmekin koko reissun itse. Tiet Uudessa-Seelannissa ovat hyvät ajaa, tosin välillä todella kiemuraiset, että pirteänä kannattaa olla. Välimatkat Pohjois-Saarella eivät ole kamalat, ja koska nähtävää on niin paljon pitkin saarta, ei pitkiä pätkiä tarvitse ajaa yhdellä kertaa. Mitäs muuta? Kaikenkaikkiaan suosittelen lämpimästä! Hauska seikkailu ihan aikuisellekin! 🙂 Alla meidän reitti.

kartt.jpg

Kulttuuri Matkat