Olen sivunnut kerran ohimennen työkuvioitani ja kuinka iso kivi (ja stressi urasta) vierähti sydämeltäni ilmoittaessani pomolleni sapattivapaasta ja tulevasta vauvaprojektista. Olen myös kerran kommentoinut toiseen blogipostaukseen, kun viime keväänä uusia työmahdollisuuksia tutkaillessani huomasin, etten saanut enää kutsuja haastatteluihin edellisten vuosien tapaan. En, vaikka työ- ja esimieskokemusta oli kertynyt roppakaupalla lisää. Koska hakemani paikat vastasivat pätevyyttäni, en keksinyt muuta syytä kuin faktan, että olin reilu kolmekymppinen, juuri naimisiin mennyt, lapseton nainen. Siis työnantajien mielestä TOISTAISEKSI lapseton nainen, biologinen kello jo punaisella tikittäen. Ja oikeassahan he siinä olivatkin, en ala sitä kieltämään. Tilanteen toivottomuuden tajutessani päätin nostaa kädet ylös – pysyisin nykyisessä roolissani, tekisin vähemmän ylitöitä ja sapattivapaalta tullessani odottelisin vain äitiyslomalle pääsyä.

Juuri ennen sapattivapaalle lähtöä firmassani vapautui paikka, jota olin vähän mielessäni havitellut. Harmittelin itselleni paikan vapautumisen ajankohtaa, koska enhän voisi sitä voisi saada sapattivapaani vuoksi, saatika koska lähitulevaisuudessa olen jäämässä työelämästä hetkeksi. En ajatellut koko asiaa viimeisen parin kuukauden aikana, kunnes suomalainen naiskollegani otti minuun yhteyttä kysyen olisinko kiinnostunut paikasta. Hän oli sattumoisin keskustellut tätä roolia rekrytoivan henkilön kanssa, ja jostain syystä keskustelu oli mennyt minuun ja kuinka voisin olla hyvä kandidaatti tuohon rooliin. Kollegani vinkkasi, että minun kannattaisi ehdottomasti ottaa esimieheen yhteyttä.

Itse olin tietenkin todella positiivisesti yllättynyt ja innoissani. Mutta sitten iski epäilys. Miten voin edes aloittaa keskustelut paikasta, kun toivon mukaan olisin vuoden päästä jo pian kaksoset kainalossa? Ehkä vain passaan kokonaan… Olinhan jo päättänyt ottaa iisisti ja pysyä vanhoissa hommissani, kunhan jättäydyn äippälomalle. Mutta sitten sisäinen uranainen sai voiton – enhän siinä mitään häviä, jos paikasta kysäisen.

Kirjoitin esimiehelle meiliä ja kerroin saamani terveiset ja että voisin olla kiinnostunut roolista. Hetimiten esimies palasi ja kirjoitti olevan iloinen, että otin yhteyttä, koska hänestä olen erittäin varteenotettava kandidaatti rooliin. Hän esitti muutaman kysymyksen ja varmisteli, että voinhan organisoida puhelun piakkoin, jo seuraavan parin päivän sisällä. Itselleni tuli fiilis, että tässä ollaan todellakin tosimielellä liikenteessä. Innosta uhkuen kirjoitin heti takaisin. Vastailin kysymyksiin ja esitin myös vastakymyksiä, joista voidaan keskustella, mikäli hän haluaa jatkaa puhelinhaastatteluun. Ilmoitin myös sopivat ajat, joina voisin hoitaa puhelinhaastattelut vielä seuraavan puolentoista päivän aikana.

Sitten iski taas se sama epäilys – vauvahaaveet. Pakkohan minun on niistä kertoa! Vai tarvitseeko sittenkään, enhän minä tiedä varmaksi mitään. Tällä hetkellä ei kukaan ole raskaana. Toisaalta tiedän hänellä olevan lapsia ja suomalaisella kollegallakin kaksi aivan pientä, joten perhemyönteinen suhtautuminen voisi olla mahdollinen. Sehän on normaalia elämää! Hetken aikaa pelasin päässäni joopas-eipäs-pingistä ja lopulta päätin tehdä oikean ratkaisun ja kertoa asiasta. Suunnilleen näin, että ”haluan olla rehellinen ja sanon suoraan, että työn ulkopuolisessa elämässäni seuraavaksi haluaisimme lapsia. Mutta tämä siis ei aiemmin kuin ”in one year or so”…

Esimiehen puolelta into tuntui loppuvan siihen paikkaan. En saanut mitään vastausta meiliini ja ehdottomani puhelinajatkin jo tulivat ja menivät. Miehelleni asiasta hieman närkästyneenä mainitsin ja hänen kommenttinsa oli paljon puhuva ”ehkä hän säikähti sitä kommenttia lapsista”. Ehkä sitten niin. Mutta tällaisina hetkinä sitä kyllä tuntee erilaisen aseman miespuolisiin kollegoihin. Ja pieni feministini polkee kiukkuisena jalkaa sisälläni ja sadattelee lasikattoja ja 80 centin euroja. Tästäkin asiasta voisin jauhaa vaikka kuinka pitkään.

Viime keväänä (parin viinilasin jälkeen) eräs herrasmies sai minut lähes raivon partaalle kuittaamalla kaikki naisten kitinät työelämän miesvetoisuudella toistamalla ”se on arvovalinta”. ”Kun ei niitä hoitopaikkoja ole, ja jos on ne ovat sikakalliita!” ”Se on arvovalinta.” ”Kun ei täällä ole kouluruokailua, vaan lasten on tultava kotiin lounaalle!” ”Se on arvovalinta”. ”Kun ei vain ole muuta vaihtoehtoa, kuin jäädä kotiin tai tehdä 60%.” ”Aargh, anna mun arvata – se on arvovalinta!”

Mutta katsotaan miten asia etenee – mikäli esimies tulee joskus jonkinlaisen vastauksen kanssa…