Saimme tänään huonoja uutisia case manageriltamme Heidiltä. Suunniteltu sijaissynnyttäjämme Ruth on joutunut ensiapuun vatsakipujen vuoksi ja hänellä on luultavasti edessä sappirakkoon liittyvä leikkaus. Onneksi ei mitään hengenvaarallista, mutta hänen on toistaiseksi jättäydyttävä pois sijaissynnytysohjelmasta.

Mieheni kertoi uutiset, kun olimme turistibussissa matkalla Pearl Harboriin. Ensin en tuntenut mitään muuta kuin tyhjää – ei voi mitään. Sitten yritin kovasti seurata bussin kaiuttimista tulevaa kerrontaa Pearl Harborin tapahtumista, kunnes yhdessä vaiheessa huomasin tuijottavani matalalla maleksivia, painavia, harmaita pilviä ja kyyneleet puskivat väkisinkin silmäkulmiin. Tarrasin hiestyneellä kädelläni mieheni käteen ja räpyttelin kirveleviä silmiäni ja yritin nieleskellä kyyneleitä urhoollisesti pois.

Kyllä tämä oli iso pettymys. Ihan todella iso.

Ei pelkästään sen vuoksi, että olemme taas jonossa odottamassa sijaissynnyttäjää, mutta myös, että olisin todella halunnut tutustua Ruthiin ja tehdä tämän matkan hänen kanssaan. Ja minä kun olin jo kyselemässä hänen yhteystietojaan, että voisin ensimmäisen meilin ja skypepuhelun järjestää…

Mieheni kanssa sittemmin asiasta juteltiin ja yritettiin kääntää asiaa parhaiten päin. Hyvä, että ongelma ilmeni nyt eikä kun hoidot tai mahdollisesti raskaus olisi jo alkanut! Pääasia, että saimme alkiot pakastetuksi – eli varsinaiset lapsentekoainekset meillä jo on!

Vain se uuni puuttuu, kuten Ruth itseään kutsui.

Nyt lähden lenkille vähän riuhtomaan tätä pettymystä pois kehosta. Puoli askelta tuli takapakkia, toivottavasti päästää pian taas eteenpäin. Ja tällainen tämä prosessi on, hyvin inhimillinen ja ennalta-arvaamaton.